Batman: The Long Halloween, Part One (2021)
- Tunnetaan myös nimillä:
- Batman: The Long Halloween, Part 1
- Ohjaajat:
- Chris Palmer
- Käsikirjoittajat:
- Jeph Loeb, Tim Sale, Tim Sheridan
- Pääosanäyttelijät:
- Billy Burke, Jensen Ackles, Josh Duhamel, Julie Nathanson, Naya Rivera, Troy Baker
- Maat:
- USA
- Kielet:
- englanti
Saman kategorian TOP-leffoja
Kommentit
Ludil
Käyttäjä
19.06.22 klo 21:17
Kuvittele tietäväsi, miten satu Sadusta joka lähti saunaan, menee. Katso sen jälkeen elokuvaversio, jossa Satu ei ainakaan mene saunaan tai laita laukkuaan naulaan; Satu saattaa sen sijaan räjäyttää saunan laukkuineen, tilata kebabbia, pirauttaa Kustille tai muistella suhdettaan kummin kaimaan – mutta saunaan ei mennä, piste, koska Sadun vuosikymmenten aikaiset fanit tietävät Sadun kumminkin sinne menevän. Kysymys kuuluu: ovatko tällaiset elokuvan väärtejä?
”Batman: The Long Halloween” muistuttaa alkuperäisjärkälettä ehkä noin kymmenen/viidentoista prosentin verran loppujen tuodessa ruutuun epämääräisiä kohtauksia mistä sattuu, mm. samuraijengistä ja hahmoista, joita joko alkuperäisteoksessa ei ole, tai jotka saavat muuten vaan aivan tarpeettoman paljon ruutuaikaa. Näistä väsyttävin on Jokeri, jota ei kymmenien Jokerien jälkeen enää yhtään jaksaisi, mutta joka rohmuaa kansikuvasta noin puolet sekä tarinatilastakin kokonaisen loppupuoliskon, vaikka tällä ei sinänsä kauheasti mitään tehdä ”Pitkässä Pyhäinpäivässä”...mutta posti kulkee kun Kusti polkee, saattaisi kajahtaa perustelut?
En lämmenyt nyt kyllä yhtään. ”Pitkä Pyhäinpäivä” tuo ”Tappavan Pilan” mieleen siitä, että molemmat ovat sarjakuvina hyvin elokuvallisia ja visuaalisesti mainittavan huikeita (varsinkin ensiksimainittu graafisilla varjoillaan ja persoonallisella film noirillaan), mutta joiden elokuvaversiot ovat huonolla tavalla tönkön sarjakuvamaisia - sarjakuvamaisempia kuin elokuvallisia - ja lähempää ”Archeria” kuin nautinnollista piirrostaidetta. Inhosin tässä leffassa myös puupökkelöitä lähenteleviä ääninäyttelijöitä, ”Yön ritarista” lainaavaa ylivakavaa pelottelumusiikkia (mielikuvani ”Pitkän pyhäinpäivän” musiikeista olisi lähempää tummaa tupakkajazzia ja Danny Elfmania) ja kaikkinensa mutkia röyhkeän suoriksi pistävää otetta, jossa kadotetaan tarinan kiehkurat joutavampiin simppelyyksiin. Outoa jos tällainen faneihin uppoaa – tyylikkään ja tummanpuhuvan albumin hajuton ja mauton, samanniminen vaan ei tippaakaan samanhenkinen, tekemällä tehty versio.
Edellinen sivu | 1 | Seuraava sivu