Aika ei todellakaan ole ollut kovinkaan armollinen [tv]Beavis ja Butt-Head[/tv]ille, tuolle ysärivuosien nuorisoa estotta turmelleelle MTV:n kultakimpaleelle. Mike Judgen omakustanteena luoman sarjan kaikki kuviteltavissa olevat rajapyykit ylittänyt suosio ajoi lopulta tekijänsäkin muutamassa vuodessa täysin piippuun ja silmäilemään itselleen mielekkäämpää tekemistä. Judgen palattua pitkän tauon jälkeen luomuksensa rattiin vuoden 2011 äärimmäisen lähdeuskollisen rebootin voimin miehen lempilapsen varsinainen kohdeyleisö oli jo ehtinyt kasvaa yli sarjan huumorista, eikä ysärikulttuurin Lasaruksen uusi tuleminen sillä kertaa kantanutkaan muutamaa kuukautta ja yhtä tuotantokautta pidemmälle.
Joku Paramountin ja MTV:n päättävissä elimissä kuitenkin uskoi konseptin mahdollisuuksiin siinä määrin, että Judgelle tarjottiin sopimusta jälleen uuden rebootin ja elokuvan tuottamisesta, mutta tällä kertaa yksinoikeudella kyseisten tahojen omistamien suoratoistovimpainten kautta. Siinä missä alkuperäinen sarja aikoinaan päätettiin ihan itsessään hauskaan ja rajoja rikkoneeseen [movie]Beavis and Butt-Head Do America[/movie]an, on tilanne tällä kertaa käännetty ironisesti täysin päälaelleen aloittamalla projekti pitkällä elokuvalla, joka tuskin tarjoaa mitään erityisen mielenkiintoista muille kuin sarjan vanhoille faneille mistään meidän aikamme mittapuulla erityisen merkittävistä irtiotoista ja repäisyistä puhumattakaan. Pienenä yksityiskohtana animaatiosta on tällä kertaa vastannut MTV:n [tv]Downtown[/tv]ista tutun Chris Prynoskin perustama Titmouse-studio, joten kauaksi ei kotipesästä eksytty.
Beavis and Butt-Head do the Universe alkaa kuvaavasti vuodesta 1998 ja koulun tiedeleiriltä, jossa Butt-Head potkii Beavisia kasseille selvittääkseen kuinka monta potkua sukukalleuksille tarvitaan tämän tainnuttamiseen. Piankos koko pahainen tiedeleiri onkin jo tulen vallassa, ja vähä-älyinen kaksikko itse päätyy NASAn järjestämälle nuorten avaruuskurssille emuloimaan vaakamamboa ja masturbointia miljardien arvoisilla avaruusroboteilla. [movie]Angry Birds -elokuva 2[/movie]:n ohjannut huumorimies John Rice osoittaa näin siis jo aivan alkumetreillä olevansa täysin oikealla aaltopituudella Judgen hahmojen kanssa, eikä alkuperäisluomuksen epäkorrektia ja tarkoituksellisen tyhmää hekottelua ole suotta edes yritetty silotella nykypäivän helposti loukkaantuvan yleisön makuun sopivammaksi. Huumorin kohteeksihan on parhaimmillaan vielä valikoitukin tarkoituksella muutamia nykyajan kiihkoilevien amerikkalaisten hipstereiden suosimia trendiulinoita ”white priviledgestä” lähtien.
Pohjimmiltaan Judgen idioottihahmojen seikkailussa onkin kyse siitä perimmäisestä, josta itse sarjassa oheisluomuksineen on aina ollutkin meidän päiviimme asti ja hamaan tulevaisuuteenkin, eli kahden kalsareitaankin vähä-älyisemmän teinipojan pyrkimyksestä päästä poikuudestaan. Tällä kertaa matka vain vie läpi mustan aukon aina vuoteen 2022 ja romahtamaisillaan olevaan kosmokseen, jossa valtion salaiset agentit sekä vaihtoehtoisesta todellisuudesta tulevat älykkäämmät Beavis ja Butt-Head ajavat kaksikkoa takaa läpi Teksasin – ensimmäiset murhatakseen nämä Hillary Clintonilta kuulostavan likaisen naispoliitikon toimeksiannosta, jälkimmäiset lähettääkseen duon omaan aikaansa ja palauttaakseen samalla universumin tasapainon… tai jotain… öhhhöhöhöö…. öhhhöhöhöö….
Kahden ysäri-idiootin sähellys kosketti minua, mutten voi ikinä näyttää minne. Beavis and Butt-Head Do the Universe kierrättää positiivisessa mielessä juuri niitä asioita, joita kuka tahansa konseptin vanha fani luultavasti toivoisikin tällaiselta rebootilta näkevänsä – yhtä isoa puutetta lukuun ottamatta. Beavisin ja Butt-Headin sekoilu oli osa musiikkivideoihin erikoistuneen kanavan tarjontaa, ja musiikki olikin aina iso osa sarjan sekä do American identiteettiä. Jatko-osan kohdalla muusikoille maksettavista lisenssimaksuista kuitenkin päätettiin ilmeisesti isoissa pöydissä säästää, eikä lopputuloksessa siksi kuullakaan mitään ensimmäisen osan Isaac Hayesin, Red Hot Chilipeppersin, AC/DC:n, Ozzy Osbournen ja Rob Zombien klassikoiden kaltaisia ikimuistoisia vetoja vaikka sekaan Black Sabbathin ”Children of the Grave” mukaan mahtuukin. Do Universen soundtrack onkin ainakin itselleni valtava pettymys.
Paramount todennäköisesti tarkoitti Beavis and Butt-Head Do the Universesta jonkinlaista täsmätuotetta ihmisten houkuttelemiseksi suoratoistopalvelunsa tilaajiksi. En vain kykene mielessäni lainkaan ymmärtämään firman markkinointipolitiikkaa, sillä ainakin itse kuulin tällaisen elokuvan ilmestymisestä vasta päivää tai paria ennen virallista ensi-iltaa, useimmat potentiaaliset fanit eivät liene moisesta ihmeestä tietoisia vielä tänä päivänäkään. Luultavasti Paramount onkin valinnut linjakseen Netflixin apinoinnin kaikessa, joten myös tuotantoyhtiön hengentuotosten markkinointi on päätetty nähtävästi vetää johdonmukaisesti esikuvansa tavoin ns. budjettilinjalla – todistaen vahvasti, miten kaksi neitsyydestään eroon haluavaa hekottavaa pölkkypäätä ei ehkä sittenkään ole inhimillisesti katsottuna universumin typerin juttu, vaan aina löytyy päättävistä elimistä joku vieläkin pöljempi ihan elävässäkin elämässä.
