Toisen maailmansodan veteraani Frank McCould (Bogart) saapuu Key Largon pieneen hotelliin. Vierailun syy selviää sukulaissuhteista: paikkaa isännöi hänen sodassa kuolleen toverinsa isä (Barrymore). Sinne on asettunut taloksi myös kaverin leski Nora (Bacall). Hotellivieraiden joukosta Frank bongaa gangsteri Johnny Roccon (Robinson). Samalla hotellin ympärillä hirmumyrsky tekee tuloaan. Kohta paukkuvat muutkin kuin ikkunaluukut.
Myrskyvaroitus eli frendien kesken Key Largo ei ole perinteinen film noir, vaikka noirien vakiokasvo Bogart siinä onkin taas rikollisten kannoilla. Elokuva tapahtuu pääosin pienessä tilassa, eikä sen tempo ole turboahdettua rollaattoria nopeampi, mutta tiheä tunnelma ja mielenkiintoiset henkilöt takaavat, ettei Key Largon viereen nukkua tarvitse.
Leffan näyttelijöistä iso osa hoitaa hommansa rutiinilla, tämä koskee myös Bogieta. Claire Trevor kaappasi roolistaan alkoholisoituneena gangsteriheilana Oscarin ja jätti Lauren Bacallin hiukan taka-alalle alleviivaavalla tyylillään. Parhaimmat roolit heruvat yllättävän inspiroituneelta Robinsonilta ja oikeastikin pyörätuolisidonnaista elämää eläneeltä Lionel Barrymorelta. Elokuvan roolihenkilöistä monella oli esikuvansa myös todellisuudessa (esim. Johnny Roccolle Al Capone), mikä näyttää auttaneen myös näyttelijöitä työssään. Aivan oman mainintansa tarvistevat Max Steinerin pauhaava musiikki ja elokuvan lavasteet. Tarinan mukaan koko hotelli rakennettiin vain tätä elokuvaa varten.
Key Largo on monista Bogart-elokuvista suurimpia suosikkejani, vaikkei se missään tapauksessa ole Bogartin parhaimmistoa. Leffa on kuitenkin kokonaisuutena sen verran upea paketti, että sen näkeminen on aina ilo. Elokuva on mustavalkoinen. TV:ssä viimeksi esitetty versio oli valitettavasti väritetty koneellisesti.
