Myönnetään: kyllä, minä pelkäsin The Machinistin aikana. Pelkäsin sitä konetta. Pelkäsin niitä post-it-lappuja. Ja hitto soikoon, pelkäsin Christian Balen luurankomaista olemusta, vaikka mies olikin koko leffan ajan niin sympaattinen.
Session 9:lla jo huomattavaa potentiaalia osoittaneen Brad Andersonin uusin ohjaus tulee iholle. Dostojevskia, Lynchia ja Nolania lainataan häpeilemättömän rohkeasti, mutta kovin omaa herran jälki silti on. Ympäristöä hyödynnetään nokkelasti ja palapelimäinen juonirakenne liikkuu taitavasti kiepauttaen katsojansa lopussa vielä asiallisesti ympäri. Mysteerin auetessa hiljalleen kaikki ovat tässä modernissa noirissa mukavan vakavissaan – silloinkin kun vitsailevat.
Pitkäaikaista insomniaa kärsivästä koneenhoitajasta kertova arvoitus imee pienimuotoisuudessaan helposti mukaansa. Mieli hajoaa, mutta miksi? Säväyttävimmät kauhunhetket imetään tehokkaasti arjesta; hyvänä esimerkkinä kohtaus, jossa Reznik nojaa työpaikallaan tokkurassa leikkurin käynnistysnappiin. Jaiks!
Filkan kantava voima on kuitenkin selkeästi Christian Bale. Kaiken hypetyksen jälkeenkin roolisuoritus viiltää tajuntaan urat, eikä pelkästään fyysisyytensä – ennätyksellisen painonpudotuksen, aavemaisen ruumiin ja huutavien silmien – vuoksi. Oikeastaan jonkinlaisena epäkohtana voisi mainita Balen olevan niinkin loistava, että muu hahmogalleria tuntuu jo valjulta. Ainakin Leighin sympaattisesti tulkitsemasta huorasta olisi voinut repiä enemmän irti.
The Machinist saattaa koetella joidenkin kärsivällisyyttä, mutta lopussa tarkkaavaisuus ei jää palkitsematta. Kyseessä on vangitsevin trilleri hetkeen, teräväkatseinen ja itsevarmasti toteutettu painajainen syyllisyyden piinaamasta elämästä. Brad Anderson on tämän hetken lupaavimpia ohjaajia, eikä napakymppi nytkään ole kaukana.
