Edes mafiosojen elämä ei ole pelkkää tappamista ja huumekauppaa, vaan tähän mahtuu myös inhimillistä arkea, ystävyyttä ja sen rikkoutumista. Tämän uutuudessaan tervetulleen näkökannan esittää melko poikkeuksellinen mafiaelokuva Mafiaveljet, joka pyrkii mafiaelämän romantisoimisen tai tiukkojen ryöstö- ja toimintakohtausten esittämisen sijaan olemaan mahdollisimman realistinen kuvaus yhden mafioson elämästä. Keskiössä on Henry Hill (Liotta), joka itse kertoo kuinka on lapsesta saakka halunnut olla mafioso, ja lopulta tullut sellaiseksi, niin että nyt sitä ollaan Mafiaveljiä Jimmyn (De Niro) ja Tommyn (Pesci) kanssa.
Jos odottaa elokuvaltaan tiivistä ja tarkasti seurattua juonta, joutuu pettymään. Mafiaveljissä ei ole varsinaista juonta nimeksikään, vaan elokuva on pikemminkin sarja läpileikkauksia Hillin elämästä. Tarina alkaa Hillin lapsuudesta ja varsinainen ”juonellinen” sisältö alkaa vasta alle puoli tuntia ennen loppua. Sitä ennen nähdään monta pienempää tarinaa, sillä juonen varsinaisena ideana on kuitenkin kertoa mafiasta niin realistisesti kuin mahdollista, eikä mässäillä rikoksilla. Tarina on ajoittain väkivaltainen, mutta Hillin ja tämän vaimon Karenin (Bracco) kertojanäänet pitävät tunnelman pääosin jopa kepeänä, mikä luo mielenkiintoisen kontrastin itse tarinan armottomuuteen. Loppua kohden tarina saa myös synkkiä sävyjä: harva selviää mafiapiireissä loppuun asti, ystävät voivat aikaa myöden paljastua aivan muuksi kuin ystäviksi, ja kun nousu verkostossa ylöspäin lopulta lakkaa, se usein merkitsee alaspäin putoamista.
Elokuvan suola ovat taitavasti tehdyt henkilöhahmot. Elokuva perustuu todellisen Henry Hillin tarinan pohjalta tehtyyn kirjaan Wiseguy, ja hahmojen todenperäisyys on uskottavaa. Henry on melko tavanomainen kaveri, joka nyt vain ”sattuu” tekemään töitä mafialle. Jimmy on leppoisa ja ystävällinen, mutta tarvittaessa myös armoton ja kylmä. Tommy taas on arvaamaton ja impulsiivinen psykopaatti. Luonnollisesti kertojahahmo Henryyn keskitytään eniten, ja on mielenkiintoista huomata, kuinka hän elää loppujen lopuksi melko normaalia elämää, jota mafia, rikollisen elämä ja sen rujo väkivaltaisuus ja armottomuus varjostavat.
Pääroolissa nähdään Ray Liotta, joka kuitenkaan ei vedä Henry Hillin roolia niin hyvin kuin se ansaitsisi, vaan tekee jopa elokuvan heikoimman suorituksen, mikä tosin todellakaan ei tarkoita huonoa. Tommyä esittävä Joe Pesci onkin sitten jo huomattavasti parempi ja tekee hahmostaan oikealla tavalla sympaattisen. Sympaattiset psykopaatin, heh, mutta sellainen Mafiaveljissä todella nähdään. Myöskään Lorraine Braccon suoritusta Henryn juutalaisena Karen-vaimona ei sovi vähätellä. Parhaan suorituksen tekee kuitenkin ehdottomasti karismaattinen Robert De Niro, jota voi kuvailla parhaiten yhdellä sanalla, täydellinen. Keskushenkilöistä hänen hahmoonsa kuitenkin keskitytään vähiten, mikä on huono asia, sillä De Niroa olisi mielellään katsonut enemmänkin. Toki myös Joe Pescin hahmoon olisi voinut keskittyä enemmän, sillä nykyisellään he jäävät turhan ohuiksi hahmoiksi. Käärmeistä ja lentokoneista innostuneet voivat bongata Samuel L. Jacksonin pikkuroolissa, joka hoituu mieheltä ammattitaidolla.
Tarina on hieno ja näyttelijät ovat hyviä. Mafiaveljien suola on kuitenkin sen upea kerronta. Ohjaaja Martin Scorsese ei pelkää näyttää mafiamaailmasta sen molempia puolia. On väkivaltaa ja armottomuutta, toisaalta myös avio-onnea ja ystävyyttä. Mutta kaikki tämä on tässä maailmassa kovin häviävää, kuten myös Henry saa huomata. Tarina säilyttää lähes koko ajan tietyn kepeän kerronnallisen sävyn, joka ei kuitenkaan haittaa synkkiäkään piirteitä saavassa tarinassa, sillä koko kepeys on oikeastaan vain ulkokultaista – kuten mafian ”lailliset” liikeyrityksetkin. Synkän tarinan voi kertoa myös rauhallisesti ja turhia mässäilemättä silti kadottamatta realismia.
Kokonaisuutena Mafiaveljet on hieno ja erilainen mafiasaaga. Ehdottomasti katsomisen arvoinen elokuva, jonka ainoa heikkous on hienoinen ylipituus ja Ray Liottan heikohko työskentely pääroolissa.
