Kultainen lapsi oli suurmenestys. 80-luvulla… Tänään moista ihmettä on vaikea ymmärtää. Eddie Murphy -elokuvat tuntuvat siitä tosin jollakin lailla parantuneen, vaikka niiden suosiolle onkin käynyt päinvastoin.
Kultaisen lapsen tarina on silkkaa popkornia. Jossakin hyisessä buddhalaisuuden kehdossa elelee täydellinen lapsi (Reate), jolla on maagisia voimia. Vanhat kaljut miehet kumartavat sitä. Pahuuden voimat (mm. Dance) haluavat lapsen ja koska Eddie Murphystä oli tullut iso stara, tämmöinenkin kliseekimppu tuotti hänen nimellään a lot of money. Eddien tehtävä oli esittää oraakkelin osoittamaa miestä, joka ainoana pystyy pelastamaan kultaisen kakaran kamalien heebojen kynsistä. Apunaan miehellä oli itämaisia otteita osaava kaunotar (Lewis).
Elokuvan tehosteet ovat hauskoja. Ns. pelottavat pahat henget ovat kuin vihoviimeisiä Evil Deadin jämäörkkejä. Ihmeellinen magia näyttää yhtä ihmeelliseltä kuin rätti Arafatin päässä ja Murphyn heittämät vitsit naurattavat tasan yhtä paljon kuin lokinjätös takinkauluksessa. Tämä on valitettavaa, sillä itse maagivekaraa esittävä J.L. Reate on mukavanoloinen nappula. Myös Charlotte Lewis on ihan ”okei”, vaikka hänen roolinsa ei juuri eroakkaan niistä tuhansista muista hutkin-potkin-rakastun- naisrooleista, joita tällaiset leffat tarjoavat. Seikkailulle voi lukea plussaksi sen, ettei se kestä edes kahta tuntia. Aika on jyrännyt Kultaisen lapsen yli kolmella Pasi -panssarivaunulla.
