Silkkaa petosta, sanon minä.

19.5.2003 14:12

Arvioitu elokuva

Alkuperäinen nimi:Magnolia
Valmistusvuosi:1999
Pituus:188 min

Magnolia on saanut niin paljon suitsutusta, että sitä tosiaan voisi uskoa mestariteokseksi. Kolmeen tuntiin tungettu yhden päivän ja yön paketti käsittelee… ihmiseloa. Hienosti kirjoitettu katselmus kuljettaa katsojaa paikasta toiseen ja esittelee ihmisiä, joiden sisintä valotetaan vähä vähältä kuin sipulia kuorittaessa.

Leffan henkilöt ovat kaikki yllättävän realistisia. Kaikki ovat jollakin lailla sidoksissa toisiinsa. On hysteerinen eukko, joka nai kuolemaa tekevän tv-porhon rahasta. Porhon hoitaja yrittää tavoittaa ukon poikaa, joka mieluusti pysyisi äijästä kaukana, machoklubinsa kätköissä. Toisaalla on toinen tv-miehen lapsi, jo aikuinen tytär, joka vetää viivoja kärsäänsä ja yrittää unohtaa syövän kourissa tv-visailua vetävän isänsä. Visailussa istuu tuleva lapsinero, jota entinen katsoo baarin televisiosta elämäänsä surkutellen. Kadulla ajelee poliisi, joka näkee paljon mutta ymmärtää vähän. Näistä aineksista saa aikaan paljon. Jokainen persoona kiinnostaa ja elokuvan rytmitys on kertakaikkisen erinomainen. Se suorastaan naulitsee katsojan paikoilleen. Sitten arvoisa herra ohjaaja Anderson viskaa katsojan pläsiin frogin.

Silkkaa petosta, sanon minä. Ihan turhaan Tom Cruise teki erään elämänsä hienoimman roolityön perhekalleuksiaan rutistelevana maskuliinisuuden perikuvana. Turhaa oli edesmenneen Jason Robardsin kähinä porhona sairasvuoteella tai Julianne Mooren uskottavan hysteerinen säntäily katuvana rouvana. Hukkaan meni myös moni muu hyvä esitys, mm. loistava soundtrack, kiitos filkan loppumetreillä kikkailemaan ryhtyneen ohjaajan. Ikään kuin Paul Thomas Andersonilta olisivat yhtäkkiä loppuneet ideat, eikä hän olisi osannut päättää, kuinka lopettaa muuten ah-niin-komea teoksensa. Säälittävää! Törkeää symboliikan väärinkäyttöä! …!

Arvosteltu: 19.05.2003

Lisää luettavaa