Olen lukenut Sormusten Herran kolme kertaa ja muut Tolkienin pääteokset vähintään kerran. Lähdin katsomaan Sormuksen Ritareita skeptisin mielin ja palasin innoissani – vuotta myöhemmin astelin Kahden Tornin näytäntöön…
Kaksi Tornia jatkaa melko suoraan siitä mihin Sormuksen Ritarit jäi. Uusille tulokkaille ei anneta armoa; ellei ole katsonut ensimmäistä leffaa tai lukenut ainuttakaan kirjaa, on pää sekaisin. Lähtökohtana on Frodo Reppulin yritys heittää vapaiden kansojen suurin uhka Mahtisormus helvetillisen Mordorin kuumimpaan soppeen, Tuomiovuoren sydämeen. Kahdessa Tornissa (ja jo ensimmäisessäkin elokuvassa) tämä tarina jakaantuu useaan haaraan ja kohtauksesta toiseen poukkoillaan harmillisen sekavasti. Kahden Tornin pääteemana on kuitenkin maanpaossa olleen ihmiskuninkaan Aragornin tarina ja kliimaksina massiivinen Helmin Syvänteen taistelukohtaus pahan Sarumanin joukkoja vastaan.
Elokuva esittää yleisölle Keski-Maan sellaisena kuin se ansaitsee tulla esitetyksi. Yksityiskohtia voisi ihailla tuntikausia, ja koko toteutuksesta paistaa läpi rakkaus Tolkienin työtä kohtaan. Helmin Syvänne on ehdottomasti säväyttävimpiä taistelukohtauksia mitä olen koskaan valkokankaalla nähnyt, eivätkä Rohanin maisemat voisi näyttää kauniimmilta verenpunaisen auringon noustessa horisontin takaa. Säälittävä Sormuksen orja Klonkku on tietokoneella animoitujen hahmojen ehdotonta eliittiä – näyttävyyden malja kuohuu kuitenkin yli Legolas-haltian kilpisurffailussa ja yliluonnollisessa Matrix-hypyssä hevosen selkään (ymmärrätte kun näette).
Näyttelijöistä löytyy hyviä ja ei-niin-hyviä kasvoja. Kaartin ehdotonta kärkeä ovat kirjansa lukeneet Christopher Lee (Saruman), Ian McKellen (Gandalf), Viggo Mortensen (Aragorn), Miranda Otto (Éowyn) sekä jo kehumani Klonkun sielu Andy Serkis, joka hoiti äänet ja näytteli hahmon pohjaksi motion capture-animaatiolle. Kastin heikoimmat lenkit ovat Elijah Wood (Frodo) ja Liv Tyler (Arwen), joiden roolisuoritukset tuntuvat lähinnä ilmeettömiltä ja tasapaksuilta. Kokonaisuudessaan näyttelijät muutamista lipsahduksista huolimatta ylittävät keskiverron viivan reippaasti.
Ihme onkin, että selvästi Tolkienia rakastanut työryhmä vääntää juonen nurin. Se, joka löytää Kaksi Tornia-kirjastaan tökeröjä Arwen-kohtauksia, ilkeän Faramirin, hätäiset entit, Disneytyyliin kerrotun hassun Gimli-kääpiön ja Aragornin ylimääräisen near death-experiencen, saa minulta pullakahvit. Tässä mielessä elokuva on jokseenkin ristiriitainen: Kirjat lukenut ei pidä muutoksista, mutta pirstaleisen juonen kärryiltä tipahtaa ellei ole lukenut kirjoja. Ketä tämä oikein yrittää siis ensisijaisesti miellyttää? Tunnelma jää valitettavasti jonkin matkan päähän siitä mitä Sormuksen Ritarit pystyi saavuttamaan – kirjan henki on siis selvästi kärsinyt tehtyjen muutosten myötä.
Oli miten oli, saagan toinen osa on hieno elokuva. Keski-maa on sanoinkuvaamattoman kaunis, ja kirja antaa lukeneille sen verran hyvän pohjan, ettei jonkinasteinen hengettömyys juuri menoa haittaa.
Kyseessähän on sentään Taru Sormusten Herrasta.
