Kaksi miestä hakkaa toisiaan kehässä. Hiki haisee. Lähes umpeen taotut silmät kiiluvat vihasta. Liha tummuu mustaksi ja lopulta karjutaan kuoleman partaalla niin maskuliinisesti, että heikoimmat juoksevat alta pois. Sellaista se nyrkkeily on. Tai ainakin sellaista se on Sly Stallonen käsikirjoittamassa Rocky-leffasarjassa.
Rocky I räjäytti jättipotin vuonna 1976, ja luonnollisesti nyrkkeilymaailmaan sijoittuva legenda sai jatkoa (muutaman osan verran liikaa). Ykkösosaan verrattuna massiivisella budjetilla väännetty Uusintamatsi onneksi onnistuu säilyttämään hurjasta menosta paljon.
Periaatteessa kakkososa ei tuo ykkösosaan paljoa mitään lisää, esittää kaiken vain mahtipontisemmin ja verisemmin. Julkisuuden hinnalla, promoamisen veroilla ja kilpailuviettien kaipuulla väännetään tovi ennen suurta taistoa. Uusintamatsin aikana nyrkit heiluvat ja miehet kestävät vastoin kaikkia luonnonlakeja. Vaan mitä siitä, fiiliksen se onnistuu nostattamaan ja viimeistään yksi elokuvahistorian hienoimmista tunnusmusiikeista tsemppaa katsojan kehän ääreen ja intensiteetin puolesta vaikka kehään saakka.
Aina niin kankeanoloinen Stallone on parhaimmillaan Rockyissä esittäessään vähä-älyistä, mutta sympaattista, nyrkkeilijälupausta. Leffan aikaan jo 71-vuotias harmaahapsi Burgess Meredith on jälleen italialaisen Orin urheilullinen tuki ja turva ja kotona huolestuneita ilmeitä esittelee Talia Shire.
Uusintaottelu on Rocky-sarjan ainoa hyvä jatko-osa. Se taistelee ykkösen kanssa kunniallisesti kuin Rocky ja Apollo konsanaan. Rocky kasvaa ”murskatusta rakkikoirasta ukkosta paskantavaksi mieheksi” kun Adrien vain tajuaa sanoa ”voita!”. Sitten Gonna fly now soi ja Rocky Balboa hullaannuttaa kansaa. Se jos jokin on legendaarista.
