Pixarin & Disneyn animaatioelokuva ”Inside Out” oli julkaisuvuotenaan 2015 iso hitti, jota niin kriitikot kuin yleisö rakastivat välittömästi sen ilmestyttyä elokuvateattereihin. Ensimmäisten viikkojen aikana paljastui, että omintakeinen kertomus erään lapsen tunteita ohjailevista tunneolennoista iski elokuvalliseen kultasuoneen; abstrakteja mielen sopukoita maalaileva ja niihin tutustuttava tunteellinen ja hauska tarina tuntui katsojista raikkaalta ja monikerrokselliselta, ennen kaikkea uudelta esitykseltä, joka käsitteli lennokkaasti ja viehättävän yksinkertaisesti lapsen kokemaa surua siitä, kuinka perhe muutti uudelle paikkakunnalle. Elokuva oli kaikenikäisille suunnattu, mutta erityisesti aikuiskatsojien kyyneleitä keräävä sillä, että se muistutti joidenkin tapahtumiensa (kuten esimerkiksi Bing Bong -hahmonsa) kautta tiettyjen ainutkertaisten elämänkokemusten katoamisen luonnollisuudesta. Elokuva tuotti joidenkin lähteiden mukaan yli 800 miljoonaa dollaria ja oli TOP-10-listalla vuoden 2015 eniten tuottaneiden elokuvien osalta; monet pitävät sitä edelleen näinä päivinä parhaimpana Pixarin & Disneyn tuottamana elokuvana, joka usein mainitaan ylipäänsä parhaimpien mestarianimaatioelokuvien lukuisissa luetteloissa.
…Joten selvää on ollut, että olisi ajan kysymys, koska arvostetulle hittielokuvalle tehtäisiin jatko-osa.
”Inside Outin” jatko-osan ”Inside Out 2:n” ensi-ilta koitti Yhdysvalloissa 14.6.2024, josta se – odotetusti – ponnahti ensimmäisten viikkojensa aikana loistavaksi kassamagneetiksi. Arvostelun kirjoittamisen aikana ”Inside Out 2” näyttää eri lähteiden mukaan tienanneen moninkertaisesti sen tekemiseen vaaditun budjetin verran; elokuvan tekeminen kustansi kuulemma 200 miljoonaa dollaria, mutta tuotto on ollut tähän mennessä yli 1,5 miljardia dollaria. Tuotto on päihittänyt ensimmäisen elokuvan menestyksen vielä entistä komeammin, mikä on Pixarille & Disneylle merkittävää, sillä sen lisäksi ”Inside Out 2” on päässyt toiselle sijalle kaikkien aikojen eniten tuottaneiden animaatioelokuvien listoille (vuoden 2019 ”Leijonakuningas” pitää ykkössijaa), minkä lisäksi se myhäilee maailmanhistorian kaikkien aikojen eniten tuottaneiden elokuvien TOP-10-listalla… mikä on animaatioelokuvalta paljon! Rakastetun ensimmäisen osan jälkeen on luonnollista, että ihmiset janoavat sen jatko-osalta samoja tunne-elämyksiä, mitä ”Inside Out” sai aikoinaan aikaiseksi, mutta aloitin pohjustuksen tarkoituksella elokuvan finanssiasioista, sillä ne vaikuttavat lopputuloksessa sen verran näkyvästi, ettei niitä voi läpikäydä olankohautuksella: Pixarin & Disneyn imagolla ja näiden yhden kaikkien aikojen menestyneimmän elokuvan jatko-osalla on niin merkittävä määrä rahaa pelissä, ettei tämän osuutta voi olla huomaamatta itse elokuvastakaan.
Elokuva jatkaa edeltävästä elokuvasta tuttujen hahmojen arjen seuraamista. Riley-tytöstä on tullut 13-vuotias ja vanhemmat huomaavat, että ilon valtaama lapsi kukoistaa tätä nykyä puhtainta murkkuikää, mitä kuvitella saattaa. Riley on edelleen tunneolentonsa Ilon tyttö, mutta kokee herkistyneensä tunteilleen aivan uudella tavalla, mikä tuottaa tämän tunnemoduulissa hääräileville tunneolennoille hieman lisätöitä.
Riley havaitsee, että omien tunteiden säätely tai määrittely on entistä hämmentävämpää. Tällä on tiedossa hauska jääkiekkoleiri parhaiden kavereiden kanssa, mutta nämä jättävät Rileyn jo ennen leirille pääsyä häkeltyneeksi siitä, miten näiden kertomiin juttuihin pitäisi reagoida. Leirillä tulee vastaan myös vähän vanhempia ja coolimpia jäkistyttöjä, joista Riley kokee lisäpainetta. Kun hän hädissään miettii mitä pitäisi tehdä, tunnemoduuliin hiljattain muuttanut uusi tunneolento Ahdistus näkee tähtihetkensä koittaneen. Niinpä Ahdistus päättää vallata komentokeskuksen itselleen ja mukana tuomilleen työkavereilleen Kateudelle, ”Ennuille” ja Noloudelle, ja heittää aikansa eläneet vanhemmat tunneolennot Ilon, Surun, Vihan ja Pelon pihalle. Vanhemmat tunneolennot eivät tätä hyväksy, vaan etsivät tietään takaisin läpi Rileyn mielen sopukoitten samalla kun Ahdistus ottaa Rileystä vallan, ja koettaa säheltää tämän elämän oikeisiin uomiin.
Elokuvakokemuksena ”Inside Out 2:n” hyviksi puoliksi voisi pähkinänkuoressa mainita sen olleen sopivan kestoinen ja kaiken kestonsa ajan mukavasti viihdyttävä alusta loppuun. Rytmitys ei ole aina kristallinkirkasta Ilon, Surun, Vihan ja Pelon säntäillessä ja hermoillessa Rileyn päänsisäisissä maailmoissa, mutta se on kuitenkin asiansa ajava kokonaisuutensa kannalta, jossa sen huipentuma on sen loppupuolen hetkissä, jossa Ahdistukselle on suotu enemmän ymmärrystä. Audiovisuaalisesti elokuvaan käytetyt 200 miljoonaa tuntuvat laadussa ja tuttuun tapaan värikylläisissä maailmantasoissa, minkä lisäksi ääninäyttelijät hoitavat hommansa moitteettomasti. Elokuvaa on rentoa seurata ja sen tärkeimmät tunnelataushetket onnistuvat, mutta…
…Kaiken seuraamisensa aikana katsojaa ei voi olla häiritsemättä päässä nakertava kokemus siitä, kuinka kaikki tämä on nähty ja koettu jo ensimmäisessä elokuvassa, johon verrattuna juoni on hyvin samantapainen: Surun roolissa on tällä kertaa Ahdistus, jota vastaavalla tavalla karsastetaan mutta lopussa kuitenkin ymmärretään ja hyväksytään. Samalla tavalla kuin Ilo ja Suru viimeksi, Ilo on koko porukalla taas hyvin samantapaisissa Riley-ulottuvuuksissa kuin edeltävällä kerralla ja vajoaa hyvin samankaltaisesti jossain kohtaa epätoivon murentamaksi….kuten viimeksikin. Norsuherra Bing Bongille ei sentään (onneksi!) ole omaa tuuraajaansa, mutta muuten ensimmäisen osan hahmoille ja tapahtumille löytyy vastineensa ennen kaikkea RISKITTÖMÄSTI etenevässä kokonaisuudessa, jota täytyy sanana oikein alleviivata tällä kertaa.
”Inside Out 2:n” koko olemassaolossa on lumoavinta se, kuinka se antaa edeltävästä osasta pitäneelle katsojalle toivetta koskettavimpien hetkien tuntemusten uudelleen kokemisesta, mikä teki alkuperäisestä elokuvasta mainion. Siihen toivomukseen elokuvan tekijät myöskin luottavat, mutta jopa niinkin paljoa, että eivät käytännössä lähde muuttamaan mitään aiemmasta kaavasta, joka on kuitenkin taannut menestyksen dollareita. Nostalgia on ennenkin ollut hyvä sijoituskohde mitä tulee elokuviin ja TV-sarjoihin, joiden tuottaminen on toki kallista, mutta mitä tulee näihin viime vuosien jatkuviin Disneyn remake-elokuviin ja monien kauan olemassa olleiden elokuvien ja sarjojen jatko-osien jatko-osiin ja niitä jatkaviin franchise-maailmoihin, niin näiden määrää miettiessä tulee pohdittua sitä, että olisiko pieni irtiotto tai riskinotto vanhan kaavan toiston sijaan kuitenkin pidemmällä tähtäimellä sitä, jolla elokuvaan sijoittamiseen käytetyt rahat saadaan kyllä katetuksi – hieman ”samaan vanhaan” kyllästyneiden katsojien näkökulmasta ainakin? En osaa sanoa tuottaisiko pieni riskinotto enemmän vai vähemmän kuin ”sama vanha”, kun toisaalta eri franchiseja markkinoidaan nostalgialla ja sillä, että katsojat voivat olla näillä ”samoilla vanhoilla maailmoillaan” ikuisesti samoja vanhoja lapsia, jotka eivät uutta kaipaa…vaikkakin on paljon myös katsojia, jotka voisivat ihan mielellään maksaa siitä, että kokisivat teattereissa jotain uutta ja freessiä, mitä ”Inside Out” aikoinaan oli, mutta jota sen jatko-osan ei kylläkään voi kehua olevan.
”Inside Out 2″:sta on pikemminkin jokseenkin se maku, että sen tarinan pienimuotoisuus on laskelmoitua; kenties sen päähenkilö Riley voisi kasvaa aina vain vuodella eteenpäin elokuva elokuvalta, ja kenties tulevissa jatko-osissa voisi vähän samaan tapaan käsitellä vain yhtä tunnetta kerrallaan, jotta tuleville vuosille olisi paljon uusia ”Inside Out” -elokuvia päättäväisen yhden onnistuneen kertomuksen sijaan?
Toisaalta se,mistä ensimmäisessä elokuvassa tunnetasolta piti, säilyttää tuttuudestaan huolimatta tietynlaisen kepeyden edelleen. Pidin uudesta hahmosta Ahdistuksesta, johon käsikirjoitustiimi on satsannut eniten, mitä tulee muihin uusiin hahmoihin; myös Nolous on suunnattoman sympaattinen peikkohahmo, mutta kovin vähälle roolille pääsevä toisaalta teini-ikäiselle päähenkilölle, joka potentiaalisesti voisi pitää nolona hieman kaikkea, kuten murkut usein tuppaavat pitämään. ”Ennuin” tai tutummin EVVK:n (EiVoisVähempääKiinnostaa) osa jää pariin onelineriin, eikä tällä ole myöskään sen kummempaa roolia kuin olla vitsinä; Ahdistus ei oikein jätä tilaa muille.
Kateus oli siinä mielessä mielenkiintoinen tapaus, että raavin tämän kohdilla tasaisin väliajoin päätäni: söötti turkoosi ja nappisilmäinen pikkuolento on kaikesta niin innostunut ja henkeä haukkovan ihailevainen, että nimeäisin tämän mieluummin Ihailuksi. Ihaileminen voi sisältyä kateuteen eräänä sen osana, mutta on myös oma tuntemuksensa. Ihailu katsoo jonkun ihmisen tai asian sellaiseksi, joka on lähellä ihmisen omaa käsitystä ihannemaailmasta tai ihanneminästä, jollaista ihminen toivoisi; se heijastaa ihmisen omia arvoja, se on eräänlaista esikuvaa siitä mitä ihminen pitää ihailtavana, tavoiteltavana, arvostettavana. Se liittyy ihmisen eräänlaiseen haavekuvaan, josta ihminen pitää ja jota ihminen suosii. Se on tunteena lähtökohtaisesti hyväntahtoinen ihailemalleen kohteelle, josta se arvostaa ja nauttii kohteen niistä ominaisuuksista, joita katsoo korkealle; se haluaa velloa näissä ihailemisen haavemaailmoissaan, sillä ihaileminen on useimmiten tunteena hyvin lähelle ihastumista likeävä kaikessa ihanissa pilvenhattaroissaan.
Voi olla, että näkemykseni siitä, mitä kateus puolestaan on, kumpuaa paljon suomalaisen kulttuurin vanhoista sananlaskuista siitä, kuinka kateus on luonteeltaan pahansuova tunne. ”Kateus vie kalat järvestä, viha viljan maasta”, ”Kateus tuo hallan pellolle”, ”Kateus on mätä luissa”, ”Em mää ol kare enkä ahne, mutte toiselleka mittää sois” eräinä esimerkkeinä – jota jotkut toiset sananlaskut komppaavat niin että kateus on siinä määrin kartettava ja vahingollinen ominaisuus, että ihmisen kannattaa itsekin olla varmuuden vuoksi sellainen, ettei vaan vahingossa herätä muissa kateutta; ”Rumat ne vaatteilla koreilee”, ”joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa”. Näistä kumpuaa ajatusta ja kokemusta siitä, että kateellinen ihminen on haitaksi sekä toisille että itselleen. Kateus saattaa tuntea ihailua jotakuta asiaa tai kohdetta kohtaan, mutta ei yleensä tyydy vain ihastelemaan ”hyvillä fiiliksillä” näkemäänsä; usein se haluaa riistää asian joko toiselta kokonaan itselleen tai oikein vimmaisena tuhoamaan sen molemmilta, jolloin siinä on usein mukana katkeranmakuista vihaa siitä, miksei itsellä satu olemaan toivottua asiaa. Kateus on tuntemuksena hävetty, kalvava ja ihmistä itseään kiusaava; tällaisesta pidän elokuvallisena mestariesimerkkinä vanhan kunnon ikonisen ”Amadeuksen” (1984) eeppistä päähenkilöä Salieria, joka sekoaa kateudesta ja tuhoaa sillä pala palalta kaiken järkensä ja todellisuudentajunsa, eikä enää kykene näkemään omassa elämässään mitään hyvää, ellei hävitä kateuden kohdettaan totaalisesti pois elävien kirjoista; vähempi ei tälle riitä, kuten ei mikään muu enää koko elämässäkään.
Useimmiten kateus syntyy tietynlaisesta yksilön herkkätunteisesta ylimielisyydestä tai itserakkaudesta, joka ei soisi ketään itseään paremmaksi ja vihastuu, jos maailmassa on tällaisia, eli sitä omaa paremmuutta parempia; tästä voidaan olla montaa mieltä, mutta erottaisin sen kokonaan ihailusta. ”Inside Out 2″:n Kateudesta olen hahmona tekijöiden kanssa siitä samaa mieltä, että kateus varmasti antaa tuntemuksena ihmiselle motivaatiota ja vauhtia tekemisilleen, mutta….mutta kuinka Kateus esitetään pelkästään positiivisessa valossa koko elokuvan ajan, jonkinlaisena mielellään saavutettavana tunnetilana, joka auttaa saamaan ystäviä ja lähentymään näihin? Ja ottaen huomioon ne budjetin 200 miljoonaa, niin eikö tätä nyt olisi voinut kirjoittaa monipuolisemmaksi sen puolesta, että kateus sattuu kuitenkin olemaan ihmisille universaali ja mielenkiintoinen tunne muiden joukossa?
Vastaavanlaisia pieniä sivupolkuajatuksia tulee muustakin potentiaalista, jota elokuva ei käytä tuttuuden turvavaljailtaan; ”Inside Outin” raameissa olisi varaa revitellä ja hullutella oikein kunnolla ja toisaalta ehkä joskus keskittyä myös ihmisten ikävimpiin tunteisiin silläkin otteella, että kyllähän niitä saa olla ja tuntea, mutta että kaikki tunteet eivät kuitenkaan ole tasavertaisen terveellisiä ihmiselle itselleen, vaikka tärkeitä ovatkin – otetaan vaikka jatkuva iloisuus tai jatkuva vihaisuus tähän vertailukohdiksi ja mietitään, kummalla poksahtaa verenpainekäyrät kattoon ensimmäisenä. Vaikka viihdyin elokuvan parissa, niin lopputulos jättää silti miettimään sitä ristiriitaa, että vaikka Pixarilla & Disneyllä on lahjakasta väkeä, niin nämä eivät ehkä kuitenkaan pääse oletettaviin oikeuksiinsa, jos näiden työpanosta käytetään pääasiassa rahastuksen kannalta erityisen varman päälle pelaaviin elokuviin ja niiden jatko-osiin, mitkä eivät täysin katsojiakaan tyydytä, jos näillä ei kuitenkaan voida (…tutun ja turvallisen rajoissaan…) saavuttaa niitä kokeilevampien elokuvien parhaimpien hetkien kaltaisia elokuvahetkiä. Kivaa, tuttua ja turvallista kylläkin, mutta ei mestarillista; en sanoisi että ”Inside Out 2” olisi jotenkin tarpeellinen jatko-osa toimivalle edeltäjälleen.
