Yö ja usva on ensimmäisiä dokumentteja, joka jo ensiminuuteilla kiinnittää katsojan huomion pelkästään kuvaruutuun. Kaikki muu katoaa mielestä ja ainoastaan Yö ja usva sykittää päässä.
Dokumentti on realistinen kuvaus keskitysleiristä. Paikasta jossa ei ollut inhimillisyyttä. Paikasta jossa ihmiset eivät olleet ihmisiä. Siinä näytetään natsien tekemiä kauheuksia ihmisille ja niiden lopputulos: miljoonia ihmisiä kuolleina. Itse murhanäytelmään emme onneksi päästä todistamaan, mutta tulokseen kylläkin.
Yö ja usva käyttää hyväkseen vanhoja videopätkiä siirtäessään kauheudet katsojan eteen. Joudumme omin silmin todistamaan inhimillisyyden puutetta ja hulluutta, joka pyöri toisen maailmansodan aikana. Sitten siirrytään vuosia eteenpäin ja pääsemme katsomaan, miltä näyttää Auschwizin raunio piikkilankojen keskellä.
Ja dokumentti oli tehty vain kymmenen vuotta toisen maailmansodan jälkeen. Se on realistisuudessaan hämmästyttävä ja ainoastaan musiikki pilaa hiukan tunnelmaa. Musiikki on jotenkin liian leppoista ja kuolleiden ympärillä se tuntuu kauhealta.
