Kukapa meistä ei olisi pikkupoikana tapittanut silmät suurina näitä 1980-luvun kovimpia toimintahelmiä? Varsinkin niitä, joissa pääroolissa riehuu joko Syltty ”huulenvääntäjä” Stallone tai Arska ”Kuvernaattori” Schwarzenegger. Ollessaan sellainen yhdentoista, kahdentoista vanha ja vielä valitettavan altis vaikutuksille, eivät sellaiset pikkuseikat kuin lukuisat pienet epäloogisuudet ja hassut pikku yksityiskohdat haittaa vaahtosammuttimen kokoista katsojaa, joka osaa pahimmillaan olla todella kriittinen, mutta joka elokuvasta pitäessään ihastuu siihen ikihyviksi. Itse kenenkin pitäisi sitten miettiä, katsooko näitä ala-asteiällä kovan vaikutuksen tehneitä klassikoita enää uudestaan.
Niinhän siinä kävi meikäläisellekin, että aika oli kullannut muistot. Aikanaan niin maagisen loistavalta tuntunut, superjännittäviin (ja kovaäänisiin) ammuskeluleikkeihin (joissa elokuvan lauseita useasti toisteltiin, vaikkei kukaan vielä osannut englantia kovin hyvin) inspiraatiota antanut räimepätkä ei enää tunnukaan niin mahtavalta. Lapsena sietämättömältä tuntunut jännitys on tipotiessään, ja muutamassa kohdassa pläjäys on jopa pitkäveteinen, kun tarina ei meinaa kulkea eteenpäin, ei sitten millään.
Huolimatta pienestä kankeudesta, epäloogisuuksista ja ajoittaisesta, hiuksenhienosta typeryydestä, on Terminator lopulta kuitenkin ihan hyvä leffa. Juoneen on panostettu ehdottomasti enemmän kuin suuressa osassa muita lajityypin edustajia, sen varmasti myöntää jokainen. Tiivistettynä filkka kertoo tästä: Lähitulevaisuudessa maailma on karu paikka, jossa ihmiset taistelevat pelottavia tappajakoneita vastaan. Kun koneet huomaavat jäävänsä alakynteen, lähettävät ne erään tietyn itävaltalaisen kehonrakentajan näköisen kyborgin menneisyyteen päästämään ilmat ihmisten johtajan äidistä, ennenkuin tämä ehtii synnyttää ihmiskunnan kohtalon kannalta tärkeän esikoisensa. Vastarinta onneksi huomaa tämän ajoissa, ja lähettää oman sotilaansa pahiksen perään…
Arska on maailman tunnistettavimpia näyttelijöitä, ja iän varttuessa hemmosta tuli minulle (ja kaveripiirille) suuri insidevitsi, jonka elokuvien ääressä ei voi olla nauramatta ääneen ja toistuvasti. Poikkeuksiakin toki on muutama, ja se nyt sanottakoon Jamppa Cameronin kunniaksi, että Terminator kuuluu niihin. Muutamasta huvittavasta yksityiskohdasta huolimatta Terminator ei sisällä juurikaan camppia. Ja Itävallan ihmeellekin pitää tällä kertaa myöntää pari kehuvaa sanaa: Kun äijän ei tarvitse osoittaa omaavansa minkäänlaista tunne-elämää, liikkeiden kuuluu olla kankeita sekä epäluonnollisia ja ilme ei saa värähtääkään, onnistuu Arnie roolistaan täyden kympin arvoisesti.
Musiikkipuoli on kondiksessa, ja lukuunottamatta Michael Biehnin hienoista ärsytystä näyttelijäjoukko tekee sivuosia myöten erinomaista duunia. Lyhyesti sanottuna en voi kieltää, etteikö Terminator olisi muutaman vuoden katsomistauon jälkeen ollut pienoinen pettymys, mutta en voi myöskään kiistää sen siitäkin huolimatta olleen varsin viihdyttävä elokuva, ja aikanaan erittäin merkittävä tekijä, yksi toimintaelokuvan merkkipaaluista. Mutta koska klassikkoleimoille ei kumarrella, vaan filmit tuomitaan omien tuntemuksien mukaan, ei pisteitä tällä kertaa heru tuota kolmea (3 = hyvä leffa) enempää.
PS: Ja onhan se vielä sanottava, että mikäli et ole kuullut Arskan örisevän repliikkiä ”I’ll be back”, puuttuu yleissivistyksestäsi tärkeä lohkaisu elokuvan historiaa… 😉
