Onnettomuus suistaa elämät raiteiltaan. Sitä ei heti huomaa Stephenin (Bogarde) uurtuneista opettajankasvoista tai siististä puvusta, mutta mies ei ole pysyä housuissaan. Onneton sattuma heittää miehen näivettyneen arjen keskelle aikapommin. Pommilla on povi ja paljon muutakin, jota keski-ikäisyyden suossa laahustava heebo alkaa himoita. Tuo himo aiheuttaa kohta suunnatonta tuskaa.
Harold Pinterin kirjoittama Onnettomuus pohjaa Nicholas Mosleyn kirjaan. Pintermäisesti elokuvassa kuullaankin kieltävääntäviä keskusteluja, joskin niistä puuttuu kunnon potku. Henkilöt keskustelevat niitä näitä, mutta välillä päämäärättömän kuuloisesti.
Asenteiltaan elokuva on vanhanaikainen. Tärkin ja prässisaumojen alle piilotetaan suurimmat hurjuudet. Silti myös ihmisen mädempää puolta väläytellään. Se tehdään 1960-lukulaisin pikaisin vedoin, jotka antavat katsojalle juuri tarpeeksi materiaalia rakentaa suhtautumisensa päähenkilöihin. Lopputuloksena on, ettei kukaan heistä ole läpeensä hyvä tai rakastettava. He ovat ihmisiä ja kurjia halujensa uhreja.
Ohjaaja Joseph Loseyltä julkaistiin ennen Onnettomuutta söherö agenttiseikkailu Modesty Blaise. Siihen verrattuna Onnettomuus on huipputeos, ja huipputeos se on myös verrattuna vaikkapa hänen 1940-lukulaiseen Dean Stockwell -draamakomediaansa Vihreätukkainen poika (The Boy with Green Hair). Onnettomuus on niitä syvempi, herättävämpi ja mutkikkaampi teos. Se ei kuitenkaan päihitä Loseyn toista Pinterin tekstillä maalattua leffaa, Palvelijaa (The Servant, 1963), jonka pisteliäs kritiikki ja hahmojen välinen asemasota nousevat esiin elävämpinä kuin mikään tässä elokuvassa. Sitä paitsi, kummassakin elokuvassa päätehtävissä nähtävä Dirk Bogarde on Onnettomuuden opettaja- ja isähahmona koko ajan sen näköinen kuin hän olisi koon 48 jalka koon 38 kengässä. Palvelijassa hänellä oli tilaa revitellä. Näiden seikkojen valossa Onnettomuus on katsomiskelpoinen, mutta jäykänoloinen murhenäytelmä.
