Mafiaveljet on aivan suotta väheksytty veteraaniohjaaja Martin Scorsesen hieno kuvaus elämästä mafiassa ja sekä sen hienouksista että siitä millaista helvettiä se voi parhaimmilaan olla.
Elokuva alkaakin melko synkällä kohtauksella, jossa elokuvan päähenkilöt ajavat tiellä ja kuulevat outoa kolinaa takakontista. Ja siellähän on poikien juuri lahtaama ruumis, jossa henki vielä pihisee. Mutta ei se mitään, vähän fileerausveitseä kylkeen ja pari uutta napaa kuudestilaukeavalla, hetikös raato hiljenee, minkä jälkeen elokuvan päähenkilö, aivan suotta väheksytty Ray Liotta toteaa: ”Niin kauan kun muistan, olen aina halunnut gangsteriksi.”
Tarina alkaa siitä,kun irlantilais-italialainen pikku Henry ihailee naapurustossa pörräävien mafiosojen hienoja autoja ja ryhtyy jo kymmenen vanhana hankkimaan kesatyötienestejä parkkeeraamalla kummisetien Cadillacceja. Sitten hän pikku hiljaa siirtyy uralla eteenpäin ja kaksikymppisenä nuorena miehenä hän on jo täysiverinen tappaja Paul Ciceron (Paul Sorvino) perheessä. Hänen pomonaan toimii Jimmy Conway(loistava Robert De Niro), joka ei hänkään ole suinkaan mikään puhdas pulmunen vaan toimi jo 16-vuotiaana palkkamurhaajana.
Mutta tällä kertaa shown varastaa täydellisesti (ja sivuosa-Oscarin arvoisesti )pienehkö Joe Pesci täysin hulvattomana (ja hulluna) Tommyna,joka ei yhtään epäröi suolata miestä, joka äsken haistatteli hänelle kadunkulmassa. Pojat tekevät erilaisia ryöstökeikkoja ja elävät rahoilla leveää elämää, mutta aina on vaarana joutua listityksi, toisinaan jonkin pienenkin kännispäissä tehdyn mokauksen vuoksi. Poliiseistakin voi koitua haittaa, paitsi jos löytyy, millä maksaa.
Naisia, tajuntaa laajentavia aineita ja ruumiita lihakylmiöissä riittää ja elämä on yltäkylläistä,paitsi sitten kun itse jää kiinni. Elokuva onnistuu vangitsemaan nämä seikat todella hyvin ja muutaman ikimuistoisen kohtauksen muistaa pitkään.
Roolisuoritukset ovat myös tämän elokuvan yksi kantavista voimista. Yllämainitun loistavan Joe Pescin lisäksi roolissaan hyvin onnistuu Sopranosin psykiatrina tuttu Lorraine Bracco Henryn vaimona, jolla on pieniä sopeutumisvaikeuksia sulhonsa elämäntyyliin. Lyhyen mutta melko (kalman)hilpeän roolin tekee myös Frank Vincent, joka erehtyy ryppyilemään väärälle tyypille. Ray Liottan Henry jää lähinnä kertojan tasolle ja suosikkini Robert De Niro vetää sen tasaisen loistavan roolin kun aina ennenkin.
Myös taustalla soiva eri aikakausien musiikki on mainitsemisen arvoinen sekä pari muutakin vilahtavaa näyttelijää, joilla on tosin ankeahko loppu, mm Samuel L. Jackson sekä Sopranosin Christopher Michael Imperioli. Mafiaveljet on yksi järjestäytyneen rikollisuuden kuvauksen huippuhetkistä.
