Mr. Jones on suunnattu pääosin henkilöille, joiden mieleen on jännittävän maanisdepressiivinen mies, jolla on hyvä kroppa. Kyse on elokuvasta, jonka aikana tulee nauttia lämpimästä nakkisämpylästä ja maidosta viltin alla. Kissaihmiset voivat myös silitellä lemmikkiään elokuvan aikana.
Herra Gere esittää herra Jonesia, joka on puuseppä. Heppu on tavattoman energinen ja tyhmänrohkea. Kun mies kävelee iloisen itsetuhoisesti katonharjalla, jätkä päätetään passittaa hoitoon. Myöhemmin hän kohtaa vakavailmeisen naispsykiatrin, tohtori Libbien (Olin), joka havaitsee heebon päässä olevan vikaa. Herra Jones saattaa tohtorin mukaan olla itselleen vaaraksi. Mutta kuten hullujen kohdalla tapana usein on, herra Jones saa patsastella vapaana. Ajan kuluessa tohtoritäti tulee vähitellen herra Jonesille tutummaksi ja kohta saadaankin jo todistaa orastavaa romanssia. Tämäkö on nyt se lääkäri-potilas –suhde? Kuinka pöyristyttävää!
Leffan kantava voima on Richard Geren vilkas, mutta kohtuuden rajoissa pysyvä performanssi. Lena Olin näyttää hänen rinnallaan hivenen nuutuneelta, mutta työnarkomaanin tohtoritädin luultavasti pitääkin näyttää sellaiselta. Elokuvan surkein elementti on sen naivi käsikirjoitus, joka puree vain pateettisen romanttisiin ihmisiin. (Ei ihme, että elokuvan tuottajat pitivät elokuvan hyllyllä peräti vuoden ennen julkaisua.) Vanha American Gigolo on kuitenkin niin hurmaava mielenterveyspotilas, että siitä hyvästä on ihan pakko antaa muutama pojo.
