Tähän on tultu. Ihramahaiset muukalaiset ovat jalkautuneet uusiseelantilaiseen tuppukylään kahmiakseen paikallisia asukkaita raaka-aineeksi pikaruokabisneksilleen. Tupangia imutteleva kasvoton mies ottaa yhteyden Poikiin, tungettelevien ulkoavaruuden muukalaisten torjuntaan erikoistuneeseen rytmiryhmään. Ja kyllä Peter Jackson kavereineen hulinaksi pistävätkin: suuri osa itse elokuvasta on pelkkää toimintaa osapuolten välillä. Harvan näyttelijäkaartin seurauksena keskeiset kasvot todellisuudessa esittävät useita hahmoja – toisia luonnollisella ilmeellä, toisia taas maskeerattuina. Loput trikit Jackson hoiti kotiin luovan editoinnin ja kuvakulmien voimin. Toistuvana vitsinä näyttelijät mukiloivat sekä tappavatkin eri roolihahmojen tamineissa moneen kertaan itsensä.
Muistan kuulleeni Bad Tastesta ensimmäistä kertaa maailman huonoimpia leffoja käsittävässä keskustelussa. Bad Taste on todellakin käppää sanan varsinaisessa merkityksessä: halpa kuin makkara, häpeilemätön kuin aito punkkari. Mielestäni heikosta laadusta napisevien on kuitenkin syytä huomioida Jacksonin elokuvan kontekstia, tuotettiinhan tämän kämäinen debyyttielokuva pitkälle amatöörivoimin ja kavereiden kesken viikonloppuisin. Rahaa Jacksonilla ei käytettävänään juuri ollut, joten mies joutui paikkamaan budjettia luovuudellaan. Aiemmin mainitut trikkiotokset ja editointitekniikat ovat niin mallikasta jälkeä, että menisin vertaamaan Bad Tastea nollabudjetin sujuvuudessaan jopa John Carpenterin Pimeään tähteen. Viihdemielessä Bad Taste onkin mitä antoisinta mäiskettä.
Peter Jackson on itse kertonut alkuaikojen halpiksistaan, ettei ikinä edes aikonut tuottaa vakavia kauhuleffoja, sillä ohjaaja omien sanojensa mukaan oli aina ollut kiinnostuneempi komediasta ja ihmisten viihdyttämisestä. Jacksonin omimpina hupitekniikkoina toimivatkin jo Bad Tasten kohdalla hyperbola sekä slapstick: väkivalta ja yököttävyys on vedetty tarkoituksella oikealta ohi ja ylhäältä yli. Eräässä kohtauksessa Jackson oksentaa kulhoon, ja piankos joku jo maisteleekin mainittua vatsahappojen sekoitetta. Naminami. Gorea ja verta lentää taiston tuoksinassa kunnioitettavat määrät, joskin vielä kitsaasti Jacksonin myöhempiin kauhukohelluksiin verrattuna.
Jos Jacksonin elokuvasta yksi gagi olisi erikseen nostettava framille erityisen positiivisena esimerkkinä, niin räjähtävä lammas. Jostain syystä tuhannen päreiksi räjähtävä elukka sai minut nauramaan lähes vedet silmissä. Painotettu itseironinen feikkiys on osa uusiseelantilaisen väkivaltahuumorin viehätystä vähän samaan tapaan kuin Frank Henenlotterin leffoissa. Peter Jackson on vähintään yhtä luova ja huumorintajuinen persoonallisuus kuin Henenlotterkin, kuin henkinen sukulainen. Maestro taisi jossain haastattelussa kertoa hajottaneensa äitinsä uunin kokkaillessaan leffansa erikoistehosteisiin tarvittuja kemikaaleja ja maskeja. Emäntä Jackson ei ehkä osannut arvostaa poikansa harrastusta tuoreeltaan, mutta myöhemmän menestyksen jäljiltä pojalla ainakin on ollut varaa ostaa mammalleen vaikka kymmenen uutta uunia vanhan tilalle. Terveisiä äidille.
