Tumma kristalli on hankala elokuva. Sitä on ehkä helppo katsoa, mutta sen tekeminen on ollut selvästikin ison työn takana ja niinpä rainan arvosteleminenkin on ongelmaista. Kaikkein mieluiten sille haluaisi antaa vain riemua raikuvat aplodit, mutta ei varsinaisesti yhtään pistettä.
Turhaan Tummaa kristallia ei mainosteta seikkailuna Tarun sormusten herrasta hengessä. Leffa sijoittuu aikaan ja paikkaan, joka on kaukana Maan nykyhetkestä. Paikkaa asuttavat skeksit, jotka muistuttavat tavoiltaan ilkeitä poliitikkoja; mystikot, jotka ovat leppoista hengen väkeä; ja gelfingit, joita elokuvan alussa on jäljellä enää yksi. Leffan satumaailmassa on toki muitakin olentoja, mutta nämä kolme ovat tärkeimpiä. Skeksien puolesta keijukaismaiset gelfingit on haluttu tuhota, sillä gelfingit liittyvät oleellisesti skeksien tuhosta puhuvaan ennustukseen. Oleellisesti ennustukseen liittyy myös leffan nimiesine, tumma kristalli. Se on vaurioitunut muinaisessa taiston tuoksinassa, mutta kellään ei tunnu olevan halua korjata sitä.
Nykynäkökulmasta Tumma kristalli on toteutettu perin vanhanaikaisella tekniikalla. Tämä ei silti tarkoita, etteikö se olisi visuaalisesti upea kokemus. Kyseessä on vuosikausia monen sortin taiteilijoita (miimikoista kuvanveistäjiin) työllistänyt nukkeanimaatio, jonka joka kuvassa esiintyy niin loistokas käsityötaide, että katsojan leuka lonksuu auki vähän väliä. Leffan nuket ovat mielikuvituksellisia ja silti hyvin elävän ja aidon oloisia. Ja toisinaan ne ovat vain oikein hienon näköisiä nukkeja, joilta ei voi odottaa koko ilmeiden kirjoa. Tällaista se oli silloin ennen vanhaan, ennen 3D-grafiikan läpilyöntiä. Syvä kumarrus silti muppeteistakin vastanneiden Jim Hensonin ja Frank Ozin puoleen, sillä Tummassa kristallissa he ovat alaisineen venyttäneet nukkeanimaation toiseen potenssiin. Mieletön hanke, joka tässä mielessä on onnistunut ylivoimaisella tavalla.
Elokuva kompuroikin pahimmin sisältönsä kohdalla. Fantasiatarinana se ei onnistu yllättämään, vaan seuraa genren kuluneimpia konventioita. Huumoria, romantiikkaa, miekkaa ja magiaa on juuri niillä paikoin, joilla odottaa saattaa. Elokuvan sankarikin on sellainen tyypillinen nk. kirkasotsainen heppu, jonka kehityskaaressa ei ole mitään ihmeellistä. Onkin sääli, ettei Tumma kristalli ole esimerkiksi juonellisesti yhtä ansioitunut kuin muilta osiltaan. Tuskaa lieventää hieman Trevor Jonesin lajityypille sopivan maalaileva musiikki, jossa on mieleenpainuvuutta. Parhaimmillaan tällainen leffa on kai katsottuna lapsena, kun sankaritarinoista ei ole vielä yliannostusta.
