Robert Rodriguezin El Mariachi –trilogia on siinä mielessä vekkuli tapaus, että ensimmäisen “omakustanteen” alle neljännesmiljoonasta dollarista budjetti pomppasi ohjaajan menestyksen myötä aluksi monikymmenkertaiseksi ja lopulta ihan kolmekymmenen miljoonan dollarin Johnny Depp –tuotannoksi. Desperado (1995) on se keskimmäinen osa, ohjaajan tyylille uskollinen ja latinoveren lailla kiehuva kovistelu.
Sitten ensimmäisen osan El Mariachi on joutunut kokemaan kovia ja aloittaa tiukan, jopa Peckinpah-hengessä suoritettavan, liukuhihnateloituksen pistääkseen syyllisten päät pölkylle. Antonio Banderas ei ole aivan uskottavampia ehdokkaita kostonenkelin rooliin, varsinkaan kun mr. Mariachi oli ensimmäisessä osassa vielä nyt vain pikkuroolissa vilahtavan C. Gallardon heiniä. Steve Buscemi pääsee näyttelemään Buscemi-nimistä moottoriturpaa eli ts. rooli on kirjoitettu häntä varten. Uransa alkutaipaleella tiuhaan Rodriguezin leffoissa viihtynyt Salma Hayek on hänkin mukana kurveineen hämmentämässä sangen kuumana kiehuvaa kokonaisuutta. Ja kuten arvata saattaa, viileästi liikehtiessäänkään Salma ei pääse lämpötilaa laskemaan…
Tuttuun tyyliin Rodriguezin leffan kokonaiskuva haiskahtaa lialle, hielle ja verelle. Hylsyt lojuvat tulikuumina hiekalla heti verilammikoiden vieressä ja jokaisen pahisäijän sänki näyttää lähinnä hiekkapaperilta. Ja siihen sitten El Pistoleron äijäkästä luotisadetta… pahimmillaan se meno on kuin Il divo –jätkät olisivat paskaisina leikkimässä sotaa, mutta parhaimmillaan mukaansa vievää tyylittelyä. Kitarat soivat tyylikkäästi ja viimeisessä ja selkeästi kunnianhimoisimmassa osassa näkyvät perisynnit (lähinnä coolistelevien kohtausten irrallisuus) eivät ole vielä havaittavissa, päinvastoin nyt sisällöksi kelpaavat vain tyylitelty/liioteltu räiskintä, pääparin kipinöinti ja ne kuulut tarantinomaiset sanailut. Pistäytyypä itse Quentinkin ruudulla parin vitsin verran.
