Ja näön vuoksi mukana on ehta ranskalaistähtikin, Julie Delpy!

7.7.2003 09:36

Arvioitu elokuva

Ohjaajat:
Käsikirjoittajat:
Alkuperäinen nimi:The Three Musketeers
Valmistusvuosi:1993
Pituus:105 min

Kolmesta muskettisoturista on tehty lukuisia elokuvaversioita, joista tämä on kenties paremmasta päästä. Ainakin näyttelijälista ilahduttaa silmää, mutta vastaavasti tieto siitä, että elokuvalla on Disney-yhteyksiä, antaa tietynlaisen kuvan. Niinpä. Säilän säihkettä, huumoria, kauhistuttavan pahoja ihmisiä, kammottavan hyviä ihmisiä, romantiikkaa ja äksöniä on annosteltu huippukaavan mukaan ja lopputulokseksi on saatu koko perheen klassikkoilottelu. (Klassikolla viittaan tässä Dumasin kirjaan ja ilottelulla taas tähän leffaan.) Sehän on selvästi varma nakki? Ja näön vuoksi mukana on ehta ranskalaistähtikin, Julie Delpy!

Tarina on juuri semmoinen kuin tunnetaan. Nuori D’Artagnan (O’Donnell) haaveilee muskettisoturin urasta ja törmää juuri parahiksi kolmeen kunnioitettuun musketööriin, Aramikseen (Sheen), Porthokseen (Platt) ja Athokseen (Sutherland). Näiden niskan päällä on punainen paholainen, kardinaali Richelieu (Curry), joka juonii Ranskan kuningasta vastaan. D’Artagnan on huimapää, mutta niin ovat häntä karsastavat kolme muskettisoturiakin. Heput joutuvat lopulta pelaamaan yhteen, jotta saisivat kardinaalin kukistetuksi. Kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta. Jippii.

Tämä lienee kai ainut versio, jossa kardinaali Richelieu on niin paha, että häijyläinen mm. himoitsee avoimesti sieviä ylhäisöneitosia selibaatistaan huolimatta. Tim Curry on rooliin hiukan epäsopiva henkilö, sillä entiseltä Rocky Horror Picture Shown’n Frank N. Furterilta osaa jo odottaa mitä tahansa. Toinen epäonnistunut valinta on O’Donnell D’Artagnanina. Roolin olisi yhtä hyvin voinut antaa koivuhalolle. Kolmas heikko lenkki on Charlie Sheen, jonka pitäisi näyttää uskottavalta herkän runoniekan ja myös hengenmiehenä tunnetun Aramiksen hahmossa. Kun jätkän on kerran nähnyt parodioimassa Sylvester Stallonea, ei kokemusta noin vain haihduteta. Yritystä kaikilla kuitenkin on parempaan. Parhaiten onnistuvat räiskyvä Platt, joka vastaa lähes kaikesta leffan huumorista yksinään; synkeä Sutherland, jonka melankolia tasoittaa menoa sopivasti; ja De Mornay, joka tekee parhaansa, vaikka ei paljon näkösällä olekaan. Kokonaisuus toimii ihan kivasti ja sopii tarkoitukseensa, koko perheen leffaksi.

Arvosteltu: 07.07.2003

Lisää luettavaa