Puhetta. Ja paljon. Woody Allenin elokuvien peruselementti. Allenin parhaimpiin leffoihin (Oscarit käsikirjoituksesta Allenille, sivuosista Cainelle ja Wiestille) kuuluva Hannah ja sisaret on sitä mitä, jo nimikin antaa ymmärtää. Hannahin ja hänen sisariensa elämää New Yorkin sykkeessä.
Hannah (Farrow) on naimisissa tohvelieläinmäisen Elliotin (Caine) kanssa. Välillä Hannahin ex-mies, tv-sketsejä tekevä Mickey (Allen) piipahtaa kylässä ja potee milloin mitäkin kuolemantautia. Hannahin suvun kokoontuessa koolle juoppo äiti (O’Sullivan) ja hymytön isä (Nolan) esittävät musiikkia, leppoisa Elliot himoitsee vaimonsa toista sisarta (Hershey) ja toinen sisar (Wiest) yrittää epätoivoisesti päteä pitopalvelunsa kanssa. Oikeastaan hän on kokaiiniriippuvainen näyttelijä. Ja sitten on vielä synkistelevä taidemaalari (von Sydow), Elliotin himoitseman sisaren mies, joka ei siedä hänen taulujaan ostettavan pelkästään värin vuoksi.
Allenin tarinankerrontatavasta joko pitää tai ei. Se hyppii, ei painota asioita kuin tavanomainen Hollywood-elokuva, vaan ironisoi ja vaikuttaa samalla tavalla kuin sänkyyn tarjoiltu kuuma keitto koleana päivänä. Kaiken sekasotkuisen puheen keskeltä löytyy kiinnostavia ihmishahmoja, joiden seurassa viihtyy. Miellyttävä pätkä.
