Kun Tarantino tekee täysin epärealistisia kohtauksia sisältävän leffan, täytyy jokaisen katu-uskottavuuden nimissä ylistää leffaa. Kun David Lynchin leffoissa leijutaan jossain painajaisen ja utopian välimaastossa, lentävät taitelijapiireissä baskerit kattoon. Mitäs tapahtuu kun Härmästä kajahtaa kamaa, joka koettelee hyvää makua ja realismia keikkuen huumorinkukkineen kuilun partaalla?
Itse ihastuin välittömästi Iron Sky -leffaan kuultuani sen himmeän perusidean kuun pimeälle puolelle jemmautuneista natseista. Suomalaisuus ei ollut silloin pointti. Nyt se on sen vuoksi, että vain härmäläisellä sisulla, sinnikkyydellä ja sitoutumisella leffa on saatu valmiiksi.
Ennakko-odotukset varjostivat ohkasesti leffan alun kokemista, koska takaraivossa kutisi epäilys. Ilokseni huomasin, että fiilis vei mukanaan, ja elokuvasta pystyi nauttimaan ilman, että odottaisi sitä suurta karille ajoa.
Perustarina on sinänsä simppeli, vaikka täysin kahjo onkin. Tarinan kuljetus elokuvan läpi sujuu sulavasti pieniä katkoja lukuun ottamatta. Kohtausten välisissä siirtymissä tulee paikoitellen oho-jaha-efekti, kun huomaa kylmän loikkauksen tarinassa. Samoin joissain leikkauksissa olisi ilmeisesti ollut tilaa parillekymmenelle tuhannelle eurolle, jotta kohtaus olisi täydentynyt sopivilla efekteillä ja lisäotoilla. Mutta nämä katkokset eivät aiheuta suurempaa kärsimystä, vaan kokonaisuuden suutuntuma säilyy hyvänä.
Leffan CGI-työtä on jo useassa yhteydessä kehuttu, joten muutama sana ihmisistä. Iron Skyssä näyttelijävalinnat tukevat onneksi ajatusta saksalaisuudesta. Angloukkoja ja –akkoja ei ole pistetty kurkkukorisemaan Saksaa vängällä, vaan kielen kannalta merkittävät pääosat ovat saksalaisten hallussa. Ohjaaja Vuorensola osoittaa visuaalisuuden lisäksi myös kykynsä roolihahmojen kehityksessä. Julia Dietzen Renate Richter ja Christopher Kirbyn James Washington tekevät mielestäni elokuvan merkittävimmät roolien kehityskaaret. Tosin kaaret tuppaavat hukkumaan varsinkin Kirbyn kohdalla rotusatiirin sekaan.
Pitkästä aikaa koin miellyttävän leffakokemuksen. Iron Sky hoksauttaa ja hekotuttaa viittauksillaan, joiden aiheina ovat tietysti natsit, politiikka ja eri kulttuurit. Henkilökohtaisena pisteenä i:n päällä koin Chaplinin Diktaattori-leffan liittämisen tarinaan – itse asiassa ihan olennaisena elementtinä. Tätä kaikkien aikojen elokuvaa käytetään sopivasti keppihevosena natsikyykytyksessä.
Kaikkiaan Iron Sky on elokuva, jolla on kulttiklassikkoainesta. Tiukan nutturan kanssa teatteriin on turha vääntäytyä, sillä Iron Sky ei ole vain leffa. Se on asenne.