Shit happens. Kerrankos sitä reipas lippispäinen nuori mies pääsee töihin sairaalatarvikkeita varastoivaan firmaan. Työpaikan pomo kertoo innokkaalle alaiselleen hauskan tarinan zombiapokalypsistä John Romeron alkuperäisen Night of the Living Deadin takaa. Itse asiassa zombeja ja zombikaasuakin on sopivasti säilötty juuri samaisen puljun kellariin. Innokas tarinankertoja kuitenkin vakuuttaa kaiken olevan ns. hanskassa, sillä zombisäilöt ovat rikkoutumattomia. Demonstroidakseen sanomaansa esihenkilö vielä kopauttaa yhtä metallikopperoa rikkoen sen kerrasta ja pannen siten alulle uuden apokalypsin. Mitä enemmän ihmiset yrittävät tilannetta korjata, sitä kaoottisemmaksi eläväin kuolleiden hyökkäys ryöstäytyy.
Alienista ja Jodorowskyn Dyynistä tutun Dan O’Bannonin ohjaama Return of the Living Dead ei nimestään huolimatta ole suoraa jatkoa Romeron klassikolle – tavallaan. Elokuvan käsikirjoittanut John A. Russo työskenteli aikoinaan Romeron zombileffan parissa, ja kaksikko sopikin myöhemmin erillisten jatko-osien tuottamisesta eri nimikkeiden alla: Romero sai ”deadin”, Russo taas ”living deadin”. Return of the Living Dead julkaistiin alkujaan kirjallisessa muodossa ennen oikeuksien myymistä halukkaalle elokuvapuljulle. Dan O’Bannonin aloitteesta Russon alkuperäistekstiä muokattiin mahdollisimman kauas Romeron näkemyksestä. Näin siis Russon perinteitä kunnioittava zombikauhuilu muuttui kauhukomediaksi.
Ja hyvä että muuttuikin, sillä Return of the Living Dead kilpailee zombileffana lajityyppinsä kärkiteosten tuntumassa, humoristisena kauhuelokuvana senkin edestä. O’Bannonin aivoja syövät juoksevat zombit eivät kuole päähän ampumalla, vaan näiden raajat ja kappaleetkin ovat itsenäisiä tartuntapesäkkeitä. Zombien polttaminen osoittautuu sekin kohtalokkaaksi virheeksi, sillä sateen mukana alas virtaavat kemikaalit levittävät epidemian aina läheisen hautuumaankin multiinkin. Kuin sattumalta joukko punk-teinejä sattuu olemaan bilettämässä ja harrastamassa seksiäkin nälkäisten kalmojen alkaessa yksitellen nousta mullista pahat mielessään. Joku fiksu tietysti kutsuu paikalle poliisin ja ambulanssin, ja töppöjen juhla-ateria on sillä katettu.
Mitä katastrofaalisemmaksi elävien kuolleiden riehunta yltyy, sen hauskemmaksi elokuvan tunnelma muuttuu. Toistuvana vitsinä henkilöhahmot uskovat ratkaisseensa pulman vain löytääkseen aiemman probleemin edestään kahta letaalimpana. Zombikemikaali on kuitenkin niin potenttia kamaa, että jopa perhoskokoelmat sekä täytetyt eläimet alkavat sätkiä kaasun voimasta. Erikoistehosteet mainituissa kohtauksissa ovat suorastaan hämmästyttävän yksinkertaisia: siipiään räpyttävä perhoskokoelma koostuu vain tuulettimen ilmavirran heiluttelemista paperisista malleista, koiranpuolikasta taas liikuteltiin ongensiimalla. Mahtuu mukaan toki myös Rick Bakerin Incredible Melting Manin efekteistä ammentava legendaarinen limazombi. Erikoistehosteet ovatkin Return of the Living Deadissa kaikin puolin mallikasta jälkeä.
Onneksi Russon ja O’Brianin leffan maailmassa armeijalla on edellisestä kerrasta viisastuneena vedenpitävä hätäsuunnitelma tällaisten tilanteiden varalle – elkeidensä perusteella vastaava kenraali pitikin uutta invaasiota tietysti vain ajan kysymyksenä. Suunnitelma Ö:n menestys jää lopulta tulkinnanvaraiseksi, mutta ainakin tarkoituksellisen yliampuva lopetus sopii muun mustan huumorin sekaan kuin sika soppaan. Tekijöillä oli jopa tyylitajua näyttää lopputekstien taustalla juuri päättyneen elokuvan parhaita paloja makean punk- ja deathrock-soundtrackin soidessa taustalla. Genrensä peruskaavoille leveästi virnuileva Return of the Living Dead jättääkin katsojalle hyvän mielen ja halun nähdä lisää. Dan O’Bannonin ohjaustyö jos mikä onkin suositeltavaa katsottavaa hauskan kauhun, zombimäiskeen ja kasarinostalgian ystäville.
