Manaaja rankataan yhä lähes kaikissa äänestyksissä kauhuleffojen kärkeen, vaikka sen ilmestymisestä on aikaa reipas 30 vuotta. Tuolloin kyseessä onkin taatusti ollut järkyttävä pläjäys. Nähtyäni filmin itse ensi kertaa vasta tällä vuosituhannella olin turhautunut, eikä toinen rundi 11 minsaa pidempänä juuri auttanut.
Lupaavasti alkavassa filkassa vanha homehtunut hornanhenki hyppää pikkutyttöön (Blair), tuoden mukanaan muun muassa pidätysvaikeudet, rodeosängyn ja loputtoman kasan lääkärikäyntejä. Eivätpä lekurit osaa jutulle oikeaa diagnoosia löytää, vaan tarjoavat tiedehömppää viimeiseen asti. Epätoivoisena äiti (Burstyn) turvautuu lopulta manaajaan, isä Merriniin (Sydow), joka hänkin painiskelee omien painajaistensa kanssa. Alkaa raastava taistelu molempien demoneita vastaan…
Hernerokka lentää ja meno on öklöä, mutta pelottavaksi en menisi Manaajaa väittämään. Vaikka tehosteet ovatkin aikaansa nähden komeat, ei niitä nykyään voi mukisematta katsella. Pitkät kohtaukset alkavat vääjäämättä turruttaa, ja loppuratkaisun viimein tullessa katsoja huoahtaa: jo oli aikakin. Homma saisi liikkua eteenpäin lähes tuplanopeudella.
Vaikka tunnari Tubular Bells ja näyttelijät ovat loistavasti valittuja, tylsää kokonaisuutta ne eivät kykene pelastamaan. Manaaja on uraauurtava ja aikaansa nähden toki respektiä ansaitseva pätkä, mutta kauhuleffana sitä ei enää jaksa katsoa. Ajan hammasta on kestänyt huomattavasti paremmin Blattyn kirja, johon raina perustuu. Näin on näreet.
