Tänä Big Brotherin aikakaudella elokuvalta odottaa paljon. Mitä realistisempi sen maailma on, sitä parempi. Jos leffan tapahtumapaikaksi on määritelty puhelinkoppi lähiympäristöineen, on sen paras olla todella hyvä. Phone Boothin näyttelijät ovat loistavia. Käsis on loppuun asti hiottu, joten vaikka elokuvassa puhutaankin paljon, ei se silti häviä kaurismäkeläiselle tuppisuisuulle. Nopeat leikkaukset pitävät katsojan valppaana. On se kumma, jos ei tästä palkintoja ropise.
Stu (Farrell) on tiedottaja. Sen lisäksi mies on naimisissa, hänellä on rakastajatar ja lukuisia tuttavia julkimoiden parissa. Mies valehtelee niin paljon kuin vain kerkiää ja käy joka päivä samalla puhelinkopilla soittamassa rakastajattarelleen. Näin tietenkin siksi, ettei vaimo saisi tietää. Ja sitten, aivan yllättäen, joku soittaakin hänelle tuohon koppiin. Hähää, äijä, nyt loppui valehtelu. Langan toisessa päässä kehrää nimittäin sala-ampuja ja tähtää Stuartia. Jos mies ei paljasta suhdettaan vaimolleen, tekee pyssyniekka Stuartista edamia. Ja hölmö on se, joka luulee, että siinä oli kaikki. Ruumiita tulee, jos Stun ote on lipsua. Ja sehän lipsuu…
Sen minkä Farrell tekee ilmeillään, tappajaksi pestattu Kiefer Sutherland tekee äänellään. Farrell on uskomattoman hyvä, jopa rakastettava lurjus. Mies venyy vaikka mihin. Sutherland taas tuntuu hieman kireältä, mutta sehän sopii tässä tapauksessa enemmän kuin hyvin. Isältään charmantin äänen perinyt Kiefer onnistuu myös saamaan inhimillisyyttä kylmäveriseen tappajaan. Heeboa on ilo kuunnella. Leffan naiset jäävät sopivasti sivulle, samoin kuin Forest Whitakerin poliisimieskin. Mitäpä siitä, kun kaksi päätähteä kumminkin tarjoavat mainiota jännitysviihdettä. Tämän katsoo mielellään uudelleenkin.
