Weimarin Saksan tuho oli vain ajan kysymys. Erilaisia vallankaappaushankkeita maassa oli toista tusinaa ennen natsien nousua maan ylimmäksi vallankäyttäjäksi. Aiemmista vapauksista rikastuneille kulttuuripersoonallisuuksille uusi epäjärjestys tarkoitti maanpakoa. Hollywoodiin kirjansa siirtänyt Fritz Lang näki lamavuosien sekasorrosta kohoavan totalitarismin nousussa yhteyksiä aikansa Amerikkaa vaivaavan lynkkausperinteen kanssa, olihan kumpaisessakin ohjaajan näkökulmasta kyse lain kirjaimen pettämisestä kasvottomien massojen impulsiivisen kiihkon voimasta. Pahimmillaan lynkkauksissa ei ollut kyse vain yksittäisten raivopäiden päähänpistosta, vaan kullan ja hunajan massa oman käden oikeutta saattoi osallistua jakamaan kymmenien tuhansien suuruinen katkeroitunut ja laista piittaamaton massa-armeija.
Kiihko on tarina syyttömästä miehestä, ajojahdista ja kostosta. Alussa Spencer Tracyn esittämä hehtaarileukainen nuorukainen pidätetään epäiltynä lapsen kidnappauksesta. Huhut leviävät, ja pian kokonaisen pikkukylän työikäinen väestö järjestäytyy poliisiaseman ympärille carpentermaiseen tyyliin ottamaan lastenmurhaajaa hengiltä. Ajatelkaa lapsia. Syytön mies lavastaa kuolemansa ja pakenee maan alle. Tracyn esittämän miehen ”murhaa” seuraa oikeudenkäynti, jossa kyläläiset valehtelevat toistensa puolesta päästäkseen pälkähästä. Tiedättehän vanhan poliisileffojen kliseen, jossa totuus paljastuu tavalla tai toisella massaviestimien kautta? Kiihko oli innovatiivinen elokuva paitsi kyseisen kliseen, mutta myös mediatodisteiden käytön keksijänä.
Fritz Langista kasvoi Amerikan vuosinaan yksi alan johtavista noir-ohjaajista. Kiihkoakin on toisinaan luonnehdittu noiriksi, vaikka todellisuudessa elokuva lieneekin lähempänä genren varhaisia inspiraationlähteitä. Lähimmäksi noirin tyyliä Kiihkossa pääsee mielestäni genrelle ominaisen arvaamaton käsikirjoitus: tarina loikkii sikin sokin romantiikasta, lähes road moviesta ja trilleristä kiihkeään rikos- ja oikeussalidraamaan – aitona kypsän kauden noir-leffassa tarina olisi vielä kyseenalaistanut vallitsevaa yhteiskuntaa, moraalia ja todellisuuskäsitystäkin. Aikansa kommentaarina laki ja järjestys kuitenkin esitetään Kiihkossa positiivisessa valossa suhteessa massojen nyrkkivaltaan. Muutamat mielenkiintoiset kuvasommitelmat peileineen ja varjoineen toki tuovat mieleen myöhempiä noir-klassikoita.
Fritz Lang oli nero, ja Kiihko on neron luomus. Ohjaajan vallankumouksellisesta persoonasta tietämättömät saattavatkin etukäteen odottaa mustavalkoiselta 1930-luvun Hollywood-klassikolta kankeaa ja kuivakiskoista pönöttelyä – mitä Kiihko ei siis missään nimessä ole. Mielestäni Langin tarina on jämäkkyydessään ja hienovaraisessa kantaaottavuudessaan mitä ajattominta jälkeä, silkalta tekniseltä kantiltakin elokuvanteko oli rapakon takana lamavuosina edistynyt valtavasti sitten alkuaikojen jähmeiden teatterileffojen. Oikeamielisen yksilön taistelu pahaa maailmaa vastaan oli punaisena lankana nerokas, ja kuten suuren innovaattorin luomuksille yleensä tuppaa käymään, kasvoi liberaalia henkeä puolustavasta teemasta omanlaisensa rakastettu perusklisee viimeistään natsien hirmuvallan romahdettua, ja suurvaltojen polkaistua käyntiin kylmän sodan.
