David Fincher määritteli kokonaisen sukupolven elokuvallaan Fight Club. Viiltävä läpileikkaus pinnalliseen kuluttajayhteiskuntaan ja sen turruttamiin konttorirottiin iski etenkin ilmestyessään monilta ilmat pihalle, muutti ihmiselämiä ja aloitti liikkeitä. Niinpä Fincherin tarttuessa tositapahtumiin perustuvaan, selvittämättömään sarjamurhaajatarinaan 70-luvulta olisi ahnaimmillaan voinut otteelta odottaa jotain yhtä vallankumouksellista.
Zodiac on kuitenkin muodoltaan yllättävänkin tavallinen rikosmysteeri, joka nojaa vahvasti tiiviiseen tarinaan ja jämäkkään näyttelijätyöhön. Keskipisteessä on Jake Gyllenhaalin esittämä Robert Graysmith, jonka kirjaan elokuva perustuu. Lehdistölle 70-luvulla tiuhaan kirjeitä lähetellyt, Zodiaciksi itseään kutsunut sarjamurhaaja kiinnitti Graysmithin huomion tämän työskennellessä San Fransisco Chroniclessa sarjakuvapiirtäjänä. Tapauksen jäädessä selvittämättömäksi Graysmithin leikillinen kotietsivätyö muuttui pikkuhiljaa pakkomielteeksi, joka poiki herralle myöhemmin yhden mahdollisen (ja kiistellyn) ratkaisun mysteeriin. No, sen ja läjäpäin bestseller-tuloja.
Zodiac on Fincherin oma ”JFK – avoin tapaus”, niin hyvässä kuin pahassa. Molemmat elokuvat jakautuvat selkeästi kahteen osioon; toiminnalliseen alkuun, jossa faktat käydään läpi sykähdyttävällä kuvituksella, sekä mysteeriä purkavaan toiseen puoliskoon, joka pukee viihdyttävyyden muotoon yhden mahdollisen ratkaisun tapahtumalle. Harmillista kyllä, myös Stonen elokuvan puutteet ovat heijastuneet Zodiaciin: taustatietojen perinpohjainen selittäminen katsojalle vähentää uudelleenkatseluarvoa joidenkin sivuhahmojen jäädessä samalla harmillisen ohuiksi. Onkohan Chloë Sevigny nyt sitten uusi Sissy Spacek?
Siltikin, jos totuusarvoja ei ala punniskelemaan liian tosissaan ja dekkariaiheet kiinnostavat, Zodiac tarjoaa äärimmäisen viihdyttävän kokopitkän. Mysteerin ”ratkaisu” toimii elokuvallisesti hyvin, vaikka totuutta emme saisikaan tosielämässä tietää. Fincher ymmärtää kuvan ja äänen kerrontaa niin hyvin, että asiakirjojen selailussakin on kosolti jännitettä. 70-luvun miljöö on toteutettu nostalgisen mallikkaasti, alkupuoliskolla nähtävä jokikohtaus nousee vuosituhannen toistaiseksi ahdistavimpien kohtausten sarjaan ja soundtrack keventää ajojahtia letkeästi. Erityispointsit Robert Downey Juniorille, joka vetää baarikärpäsenä röhnöttävän rikostoimittaja Paul Averyn roolin läpi harvinaislaatuisen jämptisti.
Zodiacilla on kieltämättä siinä mielessä huonot kortit, että ensikatselulta Fincher-fani saattaa odottaa jotain muuta ja toisella kertaa faktojen kertaaminen saattaa jo kyllästyttää. Jos henkilökohtaiset ennakko-odotuksensa ja hypetyksensä kykenee kuitenkin filtteröimään pois, ei voi kiistää etteikö Zodiac olisi parhaita rikostrillereitä pitkään aikaan.
