American Beauty (1999) on täydellinen leffa! Sanotaan se syvään hengähtäen, hieman ääntä korottaen ja hyvinkin vakavan ilmeen saattelemana. Ja jatketaan sillä totisella faktalla, että Sam Mendes teki ko. mestariteoksen heti Hollywood-debyytikseen. Voiko yksi mies saada harteilleen yhtään isompia paineita kuin mitä Mendes viiden Oscarin ja kuuden BAFTA:n leffallaan itselleen langetti? Niinpä ei ollut kumma, että seuraaja, Matkalla perditioniin, jakoi mielipiteet huomattavasti voimakkaammin.
Taisi olla kyse juuri niistä voimakkaasti hajaantuneista mielipiteistä, kun leffan alkaessa odotustaso roikkui yllättävän alhaalla. Tiedossa oli toki, että sangen samantyyppisiä, mutta aina mestarillisia, sävellyksiä loihtiva Thomas Newman olisi edelleen mukana, samoin uransa viimeistä suurteosta tekevä Conrad L. Hall (RIP 1926–2003). Toisaalta AB:n kässärillä häikäissyt Alan ”Mullan alla” Ball oli joukosta poissa ja Kevin Spacey sekä Annette Bening vaihtuneet Tom Hanksiin ja Jennifer Jason Leighiin.
Laatu ei ole kadonnut mihinkään. Se on päällimmäisin ajatus rikosdraaman vesilätäköissä polskuttelevasta leffasta. Oikeastaan mikään ennakkoon kritisoiduista asioista ei onneksi pidä paikkaansa, vaan Mendes tosiaan on jatkanut uraansa lähes virheettömänä. Käsikirjoitus ei ehkä sisällä mitään suurempia neronleimauksia, mutta toisaalta se vain nostaa elokuvan arvoa, tavallisesta on tehty tavattoman komeaa ja mahtipontista, ilman että sentimentaalisuus kertaakaan haittaa. Pahiksen rooliin sopimattomaksi haukuttu Hanks ei ehkä ole kiltin pojan rooliensa vertaisessa vireessä, mutta näinpä ainakin filmografia saa uusia, ei lainkaan hassumpia, tuulahduksia.
Tärkein elementti on jo mainitun kuvaajalegenda Hallin osuus. Leffaa voisi yhtä hyvin katsoa mykkäfilminä, pelkästään kuvauksellisiin ansioihin keskittyen, eikä laatu juuri kärsisi. Voidaankin sanoa, että harvoin on Oscar mennyt yhtä oikeaan osoitteeseen kuin mitä se Hallin kohdalla meni. Varsinkin loppukohtauksien kuvakulmat, siirtymät meren rantaan ja sitten taas tapahtumiin pistävät katsojan haukkomaan henkeään kotisohvalla.
Mendes ei siis petä. Hollywoodin suurtuotantokin voi olla hyvää ja kaunista, vaikka monesti olisi erittäin trendikästä väittää toisin, se tulee todistettua once again. Ensimmäisenä leffasta tulee mieleen Vihreä maili, ei vähiten Newmanin samantyyppisen scoren, ajankohdan (1930-luvulle sijoittuvia molemmat) taikka surumielisen kauniin ilmapiirin takia. Vaikka käsikirjoituksesta kumpuisi aavistus tyhjyyttä, asiansa osaava leffaryhmä paikkaa sen hyvällä kokonaissuorituksella ja tekee siitä varmasti alkuperäisteoksensa arvoisen näkemyksen. Näyttelijäpuoli on vakuuttavaa, ja ainoa hieman tappiokseen erottuva on tuore Bond-herramme Daniel Craig, jonka pätevyydestä on välillä hankala sanoa mitään.
Matkalla Perditioniin on upea leffa ja ennen kaikkea Conrad L. Hallin viimeinen taidonnäyte ja hyvästientoivotus leffamaailmalle.
