Valkoinen peura (1952)

Kotimaisen elokuvan ajattoman upea taidonnäyte.

Valkoinen peura on oikea kotimainen kulttklassikko, joka aivan syystä keräsi runsaasti huomiota ulkomaillakin ja voittikin sekä Cannesissa että Golden Globen parhaasta ulkomaisesta elokuvasta. Se on myös yksi harvoista genrensä elokuvista (jollei Rölliä lasketa): suomalainen fantasiaelokuva.

Tarina sijoittuu Suomen Lappiin. Poromies Aslak (Kalervo Nissilä) rakastuu suloiseen Pirita-neitoseen (Mirjami Kuosmanen) ja tunteen ollessa molemminpuolista hääkellot soivat. Pirittaa kuitenkin häiritsee sulhasen pitkät pororeissut ja hän pyytääkin tunturintakaiselta shamaaniltaa lemmenasioissa. Shamaani lausuu loitsun ja käskee Piritan uhrata ensimmäinen kohtaamansa elollinen olento Suurelle Seidalle niin kukaan vastakkaisen sukupuolen edustaja ei voisi häntä vastustaa.

Ikävä kyllä ensimmäinen vastaan tuleva otus on Aslak-sulhasen vapaaksi päästämä valkoinen vasa. Piritan ei auta kun totella shamaania, mutta vasan kuollessa taika ikävä kyllä epäonnistuu ja Piritasta tuleekin vasten tahtoaan miehiä pakonomaisesti tuhoava noitavampyyri, joka pystyy (tai joutuu) muuttumaan albinopeuraksi...

Valkoinen peura syntyi aikana, jolloin erikoistehosteista ei ollut hajuakaan mutta iästään huolimatta elokuva ei ole menettänyt jännitysmomenttiaan pätkääkään. Elokuvan todella lyhyen keston aikana ehtii tapahtua todella paljon ja katsojan mielenkiinto ei hevillä herpaannu. Loistava unenomainen musiikki säestää saamelaismusiikkin säveliä mausteena käyttäen Lapin talvisen taigan kauniita lumikinoksia ja pakonomaista Valkoisen peuran metsästystä. Sukupuolisia vertauskuviakin jotkut peijakkaat saattavat nähdä miehiä ryöstävässä vampissa eikä aivan syyttä suotta.

Elokuva on lähes kokonaan palavasilmäisen Mirjami Kuosmasen taidonnäyte ja onnistuu roolissaan loistavasti. Eivät miehetkään( Kalervo Nissilä ja Åke Lindman etunenässä) huonoja ole ollenkaan, he vain jäävät pakostakin kauniin lapinnoidan varjoon.

Valkoinen peura on todellakin yksi kakkien aikojen parhaita kotimaisia Laineen Tuntemattoman ja Kassilan Palmujen ohella. Käsikirjoituskaan ei häviä yhtään kauniille luonnonmaisemille tai Blombergin intensiiviselle ohjaukselle joten kauhulla säestetyn fantasian luulisi uppoavan tosi diggariin. Lisäksi loppukohtaus onnistuu vangitsemaan puhtaan rakkauden tavalla, johon harva pystyy. Ennenkaikkea kaunis elokuva.

John Lennonjohto
Käyttäjä, 106 arvostelua
Pisteet:
Arvosteltu: 17.08.2003
Katsottu: Kotona