Tule ja katso

Joku

Elem Klimovin mestariteos Come and See on niin tehokas sotaelokuva, että sen katsominen on paikoitellen haastavaa. Vaikea keksiä tästä äkkiseltään toista näin musertavaa ja ahdistavaa elokuvaa. Sodasta tai mistään muustakaan aiheesta. Come and See on todennäköisesti karuin ja samalla realistisimpia sodan kauhujen ja sotarikosten kuvauksia mitä oon ainakaan itse koskaan nähnyt. Elokuva kertoo nuoresta pojasta joka päätyy partisaanien myötä rintamalle toisen maailmansodan Valko-Venäjällä. Alun patrioottinen ja naiivi poika matkaakin sitten ihan suoraan läpi helvetin ja lopussa sitten nähdään mitä sota tekee ihmisen pääkopalle. Ensinnäkin täytyy antaa tälle leffalle valtava tunnustus siitä, että se ei glorifioi sotaa millään lailla. Se väistää kaikki sotaelokuvan sudenkuopat. Kumpaakaan osapuolta ei esitetä sankareina, eikä elokuvassa ole mitään juonikuviota jossa joku merkittävä taistelu vaikka voitettaisiin. Leffa ei myöskään anna päähenkilölleen mitään elämää suurempaa stooria jossa tämä pääsisi takaisin kotiin ja kaikki olisi hyvin ja ennallaan. Kuulostaako synkältä ja lohduttomalta? No sitä tämä elokuva onkin ja kun otetaan sen aihe huomioon, se tekee kaiken juuri oikein. Tätä elokuvaa tuskin olis tehty jenkeissä, tai länsimaissa ylipäänsä. Come and See tavallaan nollaa sen sotaelokuville ominaisen kantaaottavuuden. Se ainoastaan näyttää sodan todelliset kasvot juuri niin järjettöminä ja rumina, mitä se todellisuudessa on. Huumoria leffassa on alkupuolella hetkellisesti, mutta se vähäinenkin musta huumori karisee loppua kohden kokonaan. Äänimaailma koostuu sodan äänistä ja epämiellyttävästä huminasta ja korvien soimisesta johtuvasta vinkunasta. Tää kaikki tukee leffan ahdistavaa ja painostavaa tunnelmaa. Aivan kuten ei päähenkilömmekään, katsojakaan ei saa hetken taukoa tai aikaa hengähtää. Raakaa kuvastoa vyörytetään jatkuvalla syötöllä ruudulle. Jos tämä olisi kaikenkaikkiaan kehnommin toteutettu niin tekijöitä vois syyttää jopa liiallisesta shokkiarvon hakemisesta, mutta kun Come and See on mestarillisesti kuvattu, näytelty ja ylipäänsä rakennettu. Ja kun lopun “montaasi” pyörii niin kyllä siinä tietynlainen katarsis on saavutettu. Katsojana tietää nähneensä jotain ainutlaatuista. Samalla herää kysymys: Mikä vittu ihmisiä vaivaa?
+++++
Todellakin, järkälemäinen teos. Kliseinen lausahdus, mutta tästä voi sanoa: tämä on enemmänkin kokemus, kuin elokuva. Täydet pisteet tulee helposti ja pitää hankkia itselle tästä tuo Criterionin blu-ray hyllyyn. En silti usko, että tätä huvittaa ihan äkkiseltään katsoa uudelleen. Nyt loppuu ylistyslauseet kesken, mutta loppuun on sanottava: Tule ja katso tämä elokuva!