Huuliharppukostaja (1968)
- Alkuperäinen nimi:
- C'era una volta il West
- Tuotantovuosi:
- 1968
- Ohjaajat:
- Sergio Leone
- Käsikirjoittajat:
- Bernardo Bertolucci, Dario Argento, Sergio Donati, Sergio Leone
- Pääosissa:
- Charles Bronson, Claudia Cardinale, Henry Fonda, Jason Robards
- Maat:
- Italia, USA
- Kielet:
- englanti
- Pituus:
- 163 min
- Genret:
- Western
Keskiarvo
Arvostelut (11): 
Pikatuomiot (627):
Oma pikatuomio
Ajoittain miltei surrealismiin sekoittuva western-fiilistely on huipussaan Sergio Leonen tiukassa otteessa. Lähikuvat auringon polttamista arpisista kasvoista. Verkkaiset askelet preerian hiekalla. Suriseva kärpänen desperadon parrassa. Lähestyvän junan kolina erämaan raiteilla. Symboliikkaa joka puolella. Tämä elokuva on rautaa, timanttia ja kultaa.
Muttei Huuliharppukostaja (suomennos on yllättävän osuva) ole aivan täydellinen elokuva, upeudestaan huolimatta. Se on oikeastaan yhtä hyvä kuin "Hyvät, pahat ja rumat", mutta oopperamaisempi ja vakavampi. Kun "Hyvät, pahat ja rumat" on pikemminkin veijariseikkailu, keskittyy Huuliharppukostaja yhteisöä järkyttäneeseen verityöhön ja yhden miehen kostoretkeen suurta pahista vastaan. Muutamat liian pitkitetyt kohtaukset ja epäjohdonmukaisuudet varastavat puolikkaan tähden kokonaisarvosanasta, mutta tästäkin huolimatta Huuliharppukostaja on loistava elokuva.
Koko komeus alkaa tietysti kuuluisalla alkukohtauksella, jossa kolme kovanaamaa odottelee junaa asemalla. Tarina lähtee siis hitaasti käyntiin ja hitaana se jatkuukin loppuun saakka. Mutta se juuri onkin yksi Leonen tavaramerkeistä, vaikka tosin ylipitkitetty hitaus mielestäni kostautui ohjaajalle elokuvassa "Oce Upon a Time In America".
Hitautta ei kuitenkaan Huuliharppukostajaa katsellessa ehdi murehtia, sillä kauniit maisemat, omaperäiset kuvakulmat ja hahmojen iskevät vuorosanat ovat nannaa hyvien tarinoiden ja elokuvien rakastajille. Erityistä silmänruokaa tarjoilee vahvan naisroolin suorittava Claudia Cardinale, joka ainakin itselleni on kaunein ikinä elokuvissa esiintynyt nainen. Muista hienoista roolisuorituksista vastaavat Charles Bronson (huuliharppukostaja), Henry Fonda (pahis-Frank) ja Jason Robards (Cheyenne).
Huuliharppukostaja on suorastaan maaginen elokuva. Muutamista vaivaavista ominaisuuksistaan huolimatta Leonen western-ooppera on nautinnollista katsottavaa. Ja kuuluuhan tällaisten leffojen katsominen myös yleissivistykseen.
Pisteet:
Arvosteltu: 19.04.2008
Katsottu: Kotona
Odotin tältä leffalta todella paljon. Ehkä liikaakin. "Huuliharppukostaja" toi minulle mieleen tummiin pukeutuvan, varjoissa liikkuvan jäätävän viileän pistoleron, jolla on riekaleiksi revitty menneisyys ja sisin täynnä katkeruutta. Unelmieni huuliharppukostaja oli harvasanainen mies, joka aloittaa pahaenteisen huuliharpunsoiton A-mollissa hetkeä ennen säälimätöntä verenvuodatusta.
No melkein. Sergio Leonen huuliharppukostaja oli kyllä viileä, mutta lähes parantumaton lörppö. Entäs se menneisyys? Kerrotaan viimeisen kympin aikana. Eikä kaverilla ole mitään moraalia. Olihan hän roisto, mutta kyllä nyt tarinan sankarilta pitää jotain vaatia. [Spoilerivaroitus!] Ja kaunis nainen, johon heti ihastuin, paljastuikin niljakkaaksi laskelmoivaksi huoraksi. Pilvilinnani romahti kuin korttitalo.
Ensimmäiset kymmenen minuuttia oli suorastaan elokuvataiteen mestariteos. Upea tunnelma. Samoin viimeinen kymppi jäi lähtemättömästi mieleen. Mutta kaikki niiden välillä oli tuskallista unelmieni murjomista. No, dialogi oli paikoin hyvää kuten tapaus "mies, joka ei luota edes omiin housuihinsa". Kaiken kaikkiaan todella puuduttava yli kaksituntinen. Nyt on oltava tyly. Valitettavasti.
nimimerkki: J.O. Lehto
Pisteet: 
Arvosteltu: 22.03.2006
Katsottu: VHS
Arvostelija
J.O. Lehto
Vieras
Ei tämäntyyppisiä elokuvia ole tehty enää pitkään aikaan. Jokainen kohtaus, vuorosana, musiikki ja kuvakulma on viimeisen päälle mietitty ja viimeistelty. Nykypäivän nopeasti etenevät ja tiiviiksi pakatut tehostepläjäykset saavat Sergio Leonen hitaasti mutta varmasti eteenpäin matelevan mestariteoksen näyttämään monen silmissä jopa tylsältä. Jo pelkkä alun lämmittely kirvoittaa varmastikin monelta vauhtisokealta kunnon haukotukset. Tämän elokuvan katsottuaan muistaa jälleen millainen merkitys on ohjaajaan tyylitajulla ja puhtaalla taidolla.
Elokuvan juoni on tullut tässä alapuolella selitetty jo riittävän monta kertaa. Parhaiten sen sisäistää katsomalla pätkän rauhassa läpi. Hahmoihin on aikaa syventyä ja kaikki näyttelijät tekevät täydellistä työtä. Miesnäyttelijät ovat auringon kuluttamia ja karismaattisia ja Jill(Claudia Cardinale) tuo karuun ilmapiiriin jotain kaunista. Ympäristö ei voisi olla parempi surumieliselle ja vakavailmeiselle westernille.
Erityismaininta elokuvan musiikille, joka tukee jokaista tilannetta, jossa se otetaan esille. Hahmoilla on tavallaan oma tunnusmusiikkinsa. Harmonicalla on huuliharpun pahaenteinen ja yksitoikkoinen sirinä, Claudialla yleensä jotain surumielistä ja myös Cheyennelle löytyy tyypillinen melodia.
Lopussa oleva pakollinen välienselvittely nostaa vieläkin niskavillat pystyyn ja saa kylmänväreet kulkemaan pitkin selkää. Sitä voisi melkein sanoa täydelliseksi kohtaukseksi.
Leonen teos on kuolematon klassikko, joka kipuaa lähelle parhaiden elokuvien top-7 listaa. Hyvin lähelle. Huonoja puolia on vähän. Hiljaisen rytmin voi lukea huonoksi tai hyväksi. Se on kuitenkin erottamaton osa elokuvaa ja itse luen sen hyväksi. Kyseessä on joka tapauksessa paras spagettiwestern. Viisi tähteä.
nimimerkki: Vega
Pisteet:
Arvosteltu: 23.10.2005
Katsottu: DVD
Arvostelija
Vega
Vieras
Sergio Leone teki sen taas! Minkäkö? Mahtavan elokuvan tietysti.
”Hey - hey hey hey hey, if you want any tickets, you'll have to go around to, eh, to, eh, the front of the, eh... oooh, well, I s'pose it'll be all right.”
Kuten sanottu, Sergio Leone on maailman paras ohjaaja ja Huuliharppukostaja on yksi maailman parhaista elokuvista. Tällä hetkellä se on sijalla kolme.
”He not only plays. He can shoot too.”
Olipa kerran villissä lännessä: Muukalainen (Charles Bronson), jota kutsutaan Harmonicaksi jatkuvan huuliharpunsoiton johdosta, saapuu kaupunkiin tavoitteenaan tappaa mies nimeltä Frank (Henry Fonda) . Kostoasioita nääs. Mutta Frank ei olekaan helppo uhri, ja hän lähettää kolme apuriaan hoitelemaan mystisen huuliharpunsoittajan lopullisesti. Harmonica aka. Huuliharppukostaja posauttaa kelmit kuudestilaukeavallaan tuonelan maille ja jatkaa matkaansa. Kosto on oleva suloinen;
”And Frank?”
”Frank sent us.”
”Did you bring a horse for me?”
”Well... looks like we're...”
”...looks like we're shy one horse.”
”You brought two too many.”
Samaan aikaan itse Frank (Fonda), joka on töissä Morton (Gabriele Ferzetti)-nimisellä rautatiehepulla, käy joukkoineen teurastamassa julmasti McBainin perheen, tappaen samalla perheen nuoren pojan.
”What are we going to do with this one, Frank?”
”Now that you've called me by name?”
Murhan jälkeen Jill McBain (Claudia Cardinale) saapuu junalla miehensä luokse tietämättä perheensä kaameasta kohtalosta.
”If you want to, you can lay me over the table and amuse yourself. And even call in your men. Well. No woman ever died from that. When you're finished, all I'll need will be a tub of boiling water, and I'll be exactly what I was before - with just another filthy memory.”
Mukaan mahtuu vielä yksi hahmo: ikääntyvä tappaja Cheyenne,] (Jason Robards) jota epäillään McBainien murhasta takin perusteella.
”You make good coffee, at least?”
Lopulta nämä kaikki hahmot yhdistetään ja tuloksena on loistava eepos villin lännen lopusta, ja uuden Amerikan alusta.
”You don't understand, Jill. People like that have something inside... something to do with death.”
Vaikka leffa kestää 163 minuuttia, ei aika käy pitkäksi, ei sitten yhtään. Päinvastoin, katsoja ei malta odottaa mitä tapahtuu seuraavaksi, eikä muista käydä edes välillä jääkaapilla. Se on jotain se.
”Time sure flies! It's already past twelve.”
Huuliharppukostaja (täysin turha suomennos) on Leonen toisen trilogian, Amerikka-trilogian (joka kertoo Jenkkilän kolmesta ajanjaksosta) ensimmäinen ja paras osa. Jatko-osat Duck, You Sucker! sekä Once Upon a time in America ovat toki myös upeita viiden tähden viiden tähden elokuvia, joista OuatiA on hieman parempi. Suosittelen kumpiakin katsottaviksi.
”Not bad. Congratulations. Tell me, was it necessary that you kill all of them? I only told you to scare them.”
”People scare better when they're dying.”
Erikois(kehunnan)maininnan ansaitsee elokuvan ah, niin mahtava musiikki. Leonen leffojen vakiosäveltäjä Ennio Morricone hoitaa homman paremmin kuin hyvin. Man with the Harmonican soidessa taustalla, ja Charles-poika Bronsonin äijäillessä ruudulla meinaa tulla jo tippa linssiin. Muuten, elokuvan joka hahmolla on oma tunnusmusiikkinsa, mikä on myös hyvä idea.
”Yeah, go on. Play, Harmonica. Play, so you can't bullshit.”
Leffan kohtaukset ovat ylityyliteltyjä ja mahtavia: Miehet kävelevät hitaasti, palttoot liehuvat, naiset (nainen) eivät ole mitään kirkujatätejä, tunnelma on synkkä, mutta kriminaali-Cheyenne tuo leffaan rentoutta.
”You know what? If I was you, I'd go down there and give those boys a drink. Can't imagine how happy it makes a man to see a woman like you. Just to look at her. And if one of them should pat your behind, just make believe it's nothing. They earned it.”
Leonen aiempi elokuva: Hyvät, pahat ja rumat on tätä leffaa parempi, mutta ei näitä kuulukaan verrata toisiinsa. Hyvät, pahat ja rumat on rento veijarileffa jossa huuli (sekä ruuti) lentää. Huuliharppukostaja taas on kuolemanvakava, hidastempoinen, mahtipontinen lännenooppera. Hyvät, pahat ja rumat on silti parempi, vaikka pidän draamasta enemmän kuin komediasta. Mutta eihän HPR komedia olekaan.
Pätkän näyttelijät ovat suurenmoisia, jopa ylihyviä. Caudia Cardinale kauniina Rouva McBainina, Henry Fonda murhaajasadisti Frankina, Charles Bronson übercoolina Harmonicana, Jason Robards letkeänä Cheyennenä sekäGabriele Ferzetti vakavana Mortonina ovat jotain mahtavaa. Kukapa olisi voinut valita näyttelijät yhtä hyvin?
Leffan huipentumana voidaan pitää loistavaa Frank vs. Harmonica-duelia. Luultavasti paras kohtaus ikinä. Ja se musiikki… Ah;
”Just hurry up and make the deal!” ”Which deal Frank? We've got more than one to settle you and me.”
Sergio Leone 1929-1989. Rest In Peace.Hiljainen hetki ”Il Maestron” muistoksi.
Hiljaisuuden päätyttyä voittekin jo rynnätä kauppaan hankkimaan tämä mestariteos hyllyynne.
”The reward for this man is 5000 dollars, is that right?”
”Judas was content for 4970 dollars less.”
”There were no dollars in them days.” - “But sons of bitches... yeah.”
nimimerkki: Jope Pitkäviha
Pisteet:
Arvosteltu: 21.09.2005
Katsottu: DVD
Huuliharppukostaja on Sergio Leonen viimeinen varsinainen spagettiwestern. Tämä muodostaa yleisestikin elokuvien saralla kiistattoman taitekohdan. Tässä on paljon sellaista, mitä ei aiemmin elokuvissa ole tavattu. Tämä on myös tarina muuttuvasta Amerikasta ja muuttuvista ihmisistä. Naiset ovat muuttumassa kovemmiksi ja miehet vailla nimeä ovat siirtymässä ajan hämärään. Nykyaika on astumassa Amerikan peräkyliin. Uudet tuulet puhaltavat halki preerioiden.
Juna-aseman laiturilla seisoo kolme miestä. He odottavat erästä miestä, jonka pitäisi tulla tapaamaan Frank-nimistä heppua. Mies tulee, mutta hän ei ole kovin iloinen. Paikalla on kaksi hevosta liikaa ja Frankia ei näy missään. Kolme miestä toteavat pian olevansa erittäin kuolleitta. Miehellä, jota kutsutaan Harmonicaksi, on jotain hampaankolossa Frankia vastaan.
Samaan aikaan eräällä maantilalla leskimies ja hänen lapset valmistautuvat miehen hääjuhliin. Juuri ennen kuin morsiamen pitäisi tulla, niin Frank roistoineen käy kylmäverisesti lahtaamassa koko perheen. Sitten morsian Jill saapuu tilalle ja saa tietää hirveän totuuden. Hän alkaa kuitenkin totuttelemaan tilanteeseen. Eräät tahot ovat kuitenkin kiinnostuneet tilasta.
Huuliharppukostaja on todella hieno elokuva. Tämä kuuluu maailmaan parhaimpiin leffoihin ja päihittää Leonen edellisen spagettiwesternin, Hyvät pahat ja rumat. Ennio Morriconen säveltämä musiikki on vieläkin hienompaa, kuin Hyvin, pahojen ja rumien upea musa. Myöskin kameratemput ovat hienoja. Lähiotokset ja kuvakulmat on otettu todella hienosti. Myös takaumakohtaukset ujuttautuvat hyvin muun elokuvan sekaan. Edes elokuvan hidastempoisuus ei tunnu missään. Tarinan kulku on hienoa, vaikka juoni onkin aika yksinkertainen. Harmi, ettei tällaista osata enää tehdä.
Myös hahmot on tehty hienosti. Charles Bronson on todella vakuuttava Harmonican roolissaan. Myös Claudia Cardinale on todella hyvä voimakastahtoisena Jillinä. Yleisö ei aikoinaan tykännyt, kun pääpahiksen Frankin rooli annettiin hyviä tyyppejä näytelleelle Henry Fondalle. Fonda kuitenkin näytellee todella hienosti Frankia, jolle ei tuota mitään tunnontuskia edes lapsen tappo.
Pisteet:
Arvosteltu: 12.02.2005
Katsottu: DVD
Huuliharppukostaja tuntuu ainakin varsin monen leffatykin foorumin kävijöiden keskuudessa olevan yksi kaikkien aikojen suurimmista elokuvista. Onhan se toki hieno elokuva, mutta valitettavasti filmin paukut eivät vaan riittäneet tällä kertaa pitämään minun mielenkiintoa yllä.
Muukalainen saapuu syrjäiselle alueelle, jossa häntä on vastassa pieni joukko miehiä, joilla ei ole hyvät asiat mielessä. Muukalainen selviytyy heistä ja jatkaa kohti tavoitettaan, jonka taustat selviävät katsojalle vasta loppuminuuteilla. Elokuva on kertomus tuosta muukalaisesta, ahneesta rautatienrakentajasta alaisineen, pahamaineisesta roistosta ja kuvankauniista naisesta, josta kaikki ovat kiinnostuneita ja joka itse on hankkimassa itselleen uutta elämää.
Olotila ja -suhteet eivät kenties olleet parhaats mahdolliset tällaisen elokuvan katsomiseen, mutta jos elokuva ei vaan kolahda niin se ei silloin kolahda. Claudia Cardinale oli ylivoimaisesti elokuvan piristysruiske suloisine poskipäineen ja suurine silmineen, mutta Myös Fonda ja Bronson ovat vakuuttavia kovanaamoina, joiden ilmeet eivät värähdä vaikka mitä tapahtuisi. Sanoisin että elokuva on enemmän draama kuin länkkäri, mutta siitä vaan puuttuu jotain. Ihan hyvä, mutta ei mikään maailmaa mullistava kuitenkaan.
Pisteet:
Arvosteltu: 17.10.2004
Katsottu: DVD
Arvostelija
Jaqqe Nakuttaja
Vieras
Aurinko paahtaa preerialla. Tuuli puhaltaa kevyesti, ja vain vaivoin liikuttaa pientä tuulimyllyä. On niin hiljaista, ettei nykyajan ihminen pysty edes tajuamaan moista hiljaisuutta. Yksinäisellä juna-asemalla, pätsiä muistuttavassa helteessä, vaanii kolme tappajaa, jokainen aisti äärimmilleen viritettynä. He odottavat, odottavat ja odottavat. Pienen kärpäsen pörinä tuntuu korvia piinaavalta melulta, samoin vesipisaroiden tip-tip-ääni. Lopulta juna saapuu valtaisan ujelluksen ja metakan saattelemana. Kukaan vain ei näytä saapuvan paikalle… ei hetkinen, junan tuksuttaessa pois, huuliharpun kaihoisa soundi raikaa halki erämaan. Kireää tuijottelua, tuimia ilmeitä ja lyhyyttä, mutta ytimekästä dialogia. Sitten laukaustenvaihto. Joukko tappajia makaa maassa elottomina. Kyllä, Harmonica on saaapunut joukkoon. Taisto voi nyt alkaa…
Edellä oli kuvailtuna mahdollisesti elokuvahistorian hienoin intro, niin pitkälti kuin sanat vain riittävät. Kovin pitkällehän ne eivät riitä, sillä niin käsittämättömän kauniisti Sergio Leone on onnistunut kuvaamaan tämän oopperan ja julman lännenelokuvan välimaastossa kiikkuvan westerndraaman. Taustalla jylhästi uusiin svääreihin kohoava Ennio Morriconen säveltämä musiikki pysäyttää sekin katsojan paikoilleen.
Huuliharppukostajalla on muihin lännenelokuviin verrattuna aivan erilainen lähestymistapa. Se ei ole samanlaista machoilua tai äijäenergiaa mihin ollaan totuttu, vaan pikemminkin hienostunutta westernoopperaa, jossa juonittelulla on oikea paikkansa aivan kuten savuavilla revolvereilla tai kostonhimoisilla aatoksilla.
Näyttelijäjoukko leffassa on mitä laadukkain. Harmonicaa vähäisten eleiden ja karismansa varassa tulkitseva ahavoitunut Charles Bronson on Loistava isolla ällällä. Repliikkejä Bronson laukoo säästeliäästi, mutta sitäkin tarkemmin. Sama pätee myös luotien kohdalla, Harmonica on tarkka mies! Huuliharpun aikaan jo 63-vuotias Henry Fonda puolestaan taipuu vielä vanhana miehenäkin yllättävään pahistulkintaan (Frank), ja Jason Robartsin parrakas Cheyenne ylittää hänkin kaikki cooliuden rajat. Claudia Cardinalen osa tuntuu aluksi pelkästään vuoden 1957 italomissille ja povipommille valmistellulta sivuroolilta, mutta yllättäen Claudia nouseekin aivan Bronsonin kintereille, ja varastaa isomman roolin kuin mitä ikinä olisin uskonut. Sivurooleista ei sieltäkään pahan sanan arvoista suoritusta löydy, puolirampaa Mortonia esittävä G. Ferzetti ansaitsee ainakin maininnan.
Huuliharppukostaja on ikimuistoinen leffa, joka etenee hidastempoisesti ilman, että laahaaminen on lähelläkään. Mukaan sekoittuvat niin rakkaustarinat, juonittelut kuin raaka joukkomurhakin. Edes lapsia ei säästellä raaimmissa kohtauksissa, kun taas vastapainona (surullisimmissa kohdissa) laadukkaiden näyttelijöiden, Leonen ohjauksen ja Morriconen sävelten summa on jotain käsittämättömän kaunista.
Huuliharppukostaja on ehdottomasti elokuva, joka erottuu vielä vuosikymmentenkin jälkeen edukseen. Se säväyttää, nostattaa etenkin musiikillisilla ansioillaan ihokarvat pystyyn ja rakentaapa ympärilleen vielä Hollywoodleffoja uskottavamman karun maailman, jossa Sweetwaterin kokoisia unelmia voidaan rakennella. Loppumetreillä näytös, ja koko elokuva, huipentuu Harmonican ja Frankin kaksinkamppailuun, jonka lyö laudalta dollaritrilogian vastaaavat taistot:
- “Nothing matters now - not the land, not the money, not the woman. I came here to see you. 'Cause I know that now, you'll tell me what you're after.”
- “Only at the point of dyin'…”
Eli eikun nauttimaan Huuliharppukostajan kokoisesta taideteoksesta, mieluusti hyvästä äänentoistojärjestelmästä kuunneltuna, DVD:n bonuksista nautiskellen ja muutenkin leppoisin mielin. Ai niin, tässä uudessa Special Edition-paketissa taitaa, perhana vieköön, olla vielä maailman tyylikkäimmät kannetkin bonuksena…
Pisteet:
Arvosteltu: 01.08.2004
Katsottu: DVD
Yksinäiselle rautatieasemalle saapuu kolme kovanaamaa. Juna saapuu vähän myöhemmin ja ilmeisesti junasta poistunut huuliharppua soittava mies haluaa tavata tyypin nimeltä Frank. Kolme tyyppiä ovat Frankin lähettämiä. Huuliharppua soittava mies ei pidä sopimuksesta luistamisesta ja antaa käytännön oppitunnin ballistiikasta oppien samalla itse.
Sergio Leonen viimeinen western sisältää kolme keskeistä miehistä henkilöhahmoa ja lisäksi voimakkaan naishahmon, jonka ympärille elokuvan tapahtumat liittyvät. Juoneen, joka koostuu juonittelusta ja henkilöhahmojen välisistä konflikteista liittyy myös rautatietä rakentava Morton, jonka palveluksessa Frank (Henry Fonda) on. Frank McCoy on paha mies. Hän on julma, epäempaattinen ja häikäilemätön pahis, josta ei opi pitämään ja joka lähettää kovanaamat hoitamaan omia asioitaan.
Tarinaan huumoria tuo äänekäs lainsuojaton Cheyenne (Jason Robards), joka heittää kuivakkaa kommenttia asioista joista ei pidä ja tyypeistä joista ei pidä. Samalla tämä ruokkoamaton tapaus on kunnioittava ja rohkea mies, joka ei kuitenkaan ole maailman älykkäin mies.
Ja koska Leonen jokaisessa westernissä on mies-ilman-nimeä, niin salaperäinen "Huuliharppu" (Charles Bronson) hoitaa tämän roolin. Tämä ahavoitunut, hiljainen hahmo ilmaantuu aina tarvittaessa esiin ja käyttää kuolleiden nimiä. Huuliharppu soittaa kun pitäisi puhua ja puhuu kun hänen pitäisi soittaa. Hänellä on syvä kauna Frank McCoyta kohtaan, minkä syy selviää vasta lopussa. Tämä kauna menee niin pitkälle, että hän on valmis pelastamaan McCoyn hengen tappaakseen hänet itse.
Kaiken takana on kuitenkin nainen. Jill McBain (Claudia Cardinale) on vahva ja määrätietoinen leski, jonka edesmenneen aviomiehen tila muodostuu erittäin arvokkaaksi.
Huuliharppukostaja on hyvin femiininen elokuva. Sen mieshenkilöt ovat juurettomia ja yksinäisiä ja siten jäänteitä, kun taas Jill McBain edustaa uutta, vähemmän väkivaltaista voimakkuutta. Kuvaus on hienoa ja aikaisempiin Leonen westerneihin verrattuna kuvissa on enemmän ihmisiä ja yhteyksiä modernimpaan teknologiaan. Huuliharppukostajassa Villi Länsi on katoamassa ja sen mukana katoavat miehet-ilman-nimeä ja häikäilemättömät kovanaamat.
Musiikki on tärkeä tekijä Leonen elokuvissa ja Ennio Morriconen sävelet toimivat lumoavalla tehokkuudella. Leone on rakentanut kuvat ja kamera-ajot musiikin avulla, minkä takia ne toimivat niin hyvässä yhteistyössä. Lopun kaksintaistelu "Huuliharpun" ja Frank McCoyn välillä ei ole yhtä intensiivinen kuin Hyvät, Pahat & Rumat-elokuvassa, mutta se surullisempi ja enemmän hahmoihin menevä kohtaus.
Huuliharppukostaja ei todellakaan ole huono elokuva. Sen jokainen elementti toimii harmoniassa Morriconen surumielisten sävelten tahtiin.
nimimerkki: Jurpo
Pisteet:
Arvosteltu: 29.07.2004
Katsottu: DVD
En ole koskaan ollut mikään suuri western-fani, ne eivät ole juuri minua kiinnostaneet ehkä siksi että historianharrastajana minua on häirinnyt niiden räikeät historialliset epätarkkuudet ja niissä usein vallitseva John Wayne-tähtilipun heilutus-linja. Sergio Leonen teoksissa on kuitenkin ehdottomasti sitä jotain, mikä nostaa ne tavanomaisen lännenelokuvan yläpuolelle kirkkaasti. Innostuin kovasti Kourallisesta dollareita ja odotellessani että Hyvät, pahat ja rumat saapuu kulmakuntani lähiteatteriin noin kuukauden kuluttua, päätin vuokrata viikonlopuksi juuri ilmestyneen Huuliharppukostaja-DVD:n, sitä kun on usein kehuttu yhdeksi kaikkien aikojen parhaimmista elokuvista. Odotin ennakkoon näkeväni jälleen sitä samaa mitä Dollari-elokuvissakin, mutta eivätpä juuri olisi voineet aavistukseni enempää metsään mennä. Huuliharppukostaja eli Once upon a time in the West tai oikeastaan C'era una volta il West eroaa nimittäin Dollari-trilogiasta lähes yhtä paljon kun lihapulla Saksa-Suomi-sanakirjasta. Ei se kuitenkaan sitä tarkoita että se huono olisi. Ei sinne päinkään.
Elokuvan alussa (elokuvan alkutekstit ovat muuten kaikkien aikojen pisimmät) tuntematon miekkonen, joka tunnetaan ainoastaan "Huuliharppuna" (Charles Bronson), saapuu kaupunkiin tapaamaan Frank-nimistä herraa (Henry Fonda), mutta huomattuaan Frankin kätyrien järjestäneen hänelle ansan, Huuliharppu vetäisee kuudestilaukeavan taskusta ja lähettää äijät kuuden sylen syvyyteen. Samaan aikaan nuori neiti Jill(Claudia Cardinale) saapuu myöskin kaupunkiin tapaamaan uutta sulhastaan mutta huomaakin sulhon lapsineen tulleen julmasti murhatuksi omalle kotipihalleen.
Pian tämän jälkeen "Cheyennenä" (Jason Robards) tunnettu desperado pakenee vankikuljetuksensa yhteydessä ja rupeaa selvittelemään mikä tämä Huuliharppu-niminen kaveri on oikein miehiään ja miksi hän salailee kovasti motiiviaan matkustaa kaupunkiin. Myös koko ajan kiivaasti etenevät rautatien rakennustyöt pistävät pohtimaan, liittyykö lapsiperheen salaperäinen teurastus jotenkin radan rakentamisen edistymiseen. Tässäpä lähtölaukaukset Sergio Leonen upealle spektaakkelille joka on yksi ensimmäisistä westerneistä joka on kaikkea muuta kuin tavanomainen western.
Huuliharppukostaja on italialaismaestron hieno kunnianosoitus rakastamilleen jenkkiwesterneille mutta myöskin lännenelokuvien tyypillisimmillä kliseillä leikittelevä melkeinpä parodia. Teos hylkää lähes kaikki tavanomaiset lännenelokuville tyypilliset rakennusaineet ja sekoitellen muovaa niistä aivan uusia. Ehkä kaikkein näkyvin näistä seikoista on se että suomenkielisestä nimestä huolimatta elokuvan päähenkilö on ehdottomasti leskeksi jäänyt Jill, jonka ympärille kaikki tapahtumat keskittyvät enemmän tai vähemmän. Jill ei ole mikä tahansa kirkuva hupakko, vaan tulee vallan mainiosti toimeen yksinäänkin tarvittaessa ja palvelee lähes kaikkia elokuvan miespäähenkilötä tavalla tai toisella. Kuten Frank ja Huuliharppu lopussa toteavatkin, miehestä on koko ajan tulossa yhä syrjäytyneempi rotu ja on vain ajan kysymys milloin "girl power" syrjäyttää meidät äijät. Leone onkin useasti todennut villin lännen aikakauden olleen viimeisiä jolloin ukoilla oli pallit terästä eikä puuvillaa.
Raina ei ole oikeastaan enää edes kunnon western, se muistuttaa lähinnä oopperaa ja paisuttelee tapahtumia lähes surrealistiselle tasolle. Tätä vaikutelmaa toki edesauttaa Ennio Morriconen taivaallinen musiikki jota ei ole mahdollista kehua liikaa. Suuri osa filmistä onkin sitä kun kamera tuijottaa joko jonkin roolihahmon silmiä tai jotain kaunista maisemaa ja taustalla pauhaa Morriconen mielikuvituksekkaat sävelet. Muutamassa biisinpätkässä pääsee jopa sähkökitarakin ääneen, jota ei pahemmin länkkäreissä muuten juuri kuulla. Huuliharppukostajassa kiteytyykin ehkä selviten Leonen mestarillinen kädenjälki, varsinkin aloitusjaksossa joka kestää noin vartin ja jonka aikana ei tapahdu oikeastaan yhtään mitään mielekästä, mutta silti jännite ei katoa hetkeksikään. Kuten Special Editionin kakkoslevyllä olevissa dokkareissa todetaankin, Leone käytti neljä kuukautta itse kuvaamiseen ja kuusi leikkaamiseen. Kyllä sen huomaakin, turhaa tavaraa ei juuri ole mukaan päässyt, mitä nyt pari ylilyöntiä.
Elokuvassa näkyy kuitenkin harmillisen selkeästi se että Leone tarkoitti Huuliharppukostajan selvästi yhdeksi osaksi jotain suurempaa kokonaisuutta. Alunperinhän mies oli saanut länkkäreistä jo tarpeekseen ja halusi tehdä Once upon a time in American, jonka hän teki vasta 80-luvulla. Erinäisistä syistä mies kuitenkin taipui tekemään vielä yhden länkkärin ja komea joutsenlaulu siitä tulikin. Jos katsoo molemmat Once uponit peräkkäin, huomaa niissä varmasti useammankin yhtäläisyyden ja viitauksen toisiinsa. Kuten sanottua, tavanomaista päng-päng- westerniä kaipaavat eivät välttämättä kauheasti kiksejä saa, mutta eipä sellaista ole lähdetty tekemäänkään.
Näyttelijät ovat yksi elokuvan suoloista ohjauksen ja erinomaisen musiikin rinnalla. Hiljattain edesmenny Charles Bronson on mainio kostonhimoisena Huuliharppuna, kuten myös Claudia Cardinale määrätietoisena leskenä, mutta pankin räjäyttää kuitenkin Henry Fonda pahana Frank-setänä. Fondahan tunnettiin noihin aikoihin lähinnä kirkassilmäisistä ja puhtoisista sankarin rooleistaan, mutta jo elokuvan alussa hän katsojan tyrmistykseksi ampuu pikkupojan häikäilemättömästi eteensä. Loistavaa näyttelemistä!! Huonoja roolisuorituksia elokuvassa ei kuitenkaan juuri ole, hiukan kepeyttä mukaan tuo Jason Robardsin hilpeä mutta tosipaikan tullen armoton desperado.
Loppujen lopuksi vikoja Once upon a time in the Westistä saa hakemalla hakea. Kuten todettua, joitakin katsojia saattaa häiritä Leonen määrätietoinen ja hoppuilematon ote, tämä elokuva ei ole toiminnan ystäville välttämättä se paras mahdollinen. Tosin kyllähän sitäkin toki löytyy. Yllättävän nopeasti se kaksjapuolituntinen kuitenkin ainakin minulla meni, ei pahemmin tullut kelloa vilkuiltua. Kokonaisuutena en yhtään ihmettele miksi Huuliharppukostaja on suuren kulttimaineensa saavuttanut. Kun vielä tuore Collectors Edition-DVD:kin on mahtavaa jälkeä, ei ole mitään syytä tosi elokuvadiggarin jättää tätä klassikkoa hyllyyn peltomyyrien järsittäväksi. Leone- ja western-diggareille DVD on ainakin pakkohankinta. Ei tämän luokan mestariteokselle voi muuta kun viisi tähteä läjäyttää. Kaikkien aikojen paras elokuva?
Pisteet:
Arvosteltu: 15.11.2003
Katsottu: DVD
Salaperäinen "Harmonica" saapuu kaupunkiin. Heti kättelyssä hän passittaa kolme kaveria kuuden jalan syvyyteen. Nuori nainen muuttaa idän suurkaupungista tähän samaiseen pieneen kaupunkipahaseen lännessä, mentyään naimisiin irlantilaisen yksinhuoltajaisän kanssa. Kun hän saapuu farmille, hän löytää miehen ja tämän lapset tapettuina. Tappaja on kylmäverinen roisto Frank. Vanhahko roisto nimeltä Cheyenne karkaa kun häntä saatetaan vankilaan. Ilmeisesti Harmonicalla on jotain henkilökohtaista Frankille.
Tässä lähtökohdat Sergio Leonen mestarilliselle westernille Huuliharppukostajalle.
Mestariohjaaja Leone tekee (taas kerran) uskomattoman hyvän suorituksen. Hän pidentää kohtaukset, kuvaa piiitkään lähikuvaa miesten silmistä Ennio Morriconen mahtavan musiikin soidessa taustalla. Charles Bronson vetää uransa parhaan roolisuorituksen Harmonicana. Henry Fonda esittää murhaaja Frankia hyvin. Muutkin suoritukset ovat kohdallaan. Kässäri on hyvä, ja leffa ei tunnu pätkääkään liian pitkältä vaikka kestääkin yli kaksi ja puoli tuntia. Ennio Morriconen musiikki (joka on totutusti m-a-h-t-a-v-a) sopii kohtauksiin hyvin, kamera-ajot (jotka ovat myös loistavia) sulautuvat täydellisesti musiikkiin. Tämä kaikki onnistui, koska Leone pyysi Morriconea säveltämään musiikin valmiiksi. Sitten hän soitti sitä kuvauspaikalla grammarilla.
Leone oli yksi parhaista ohjaajista ikinä, ja ennenkaikkea hän osasi tehdä westernejä. Huuliharppukostaja on toiseksi paras länkkäri ikinä, heti Leonen Hyvien Pahojen ja Rumien jälkeen.
Kun Henry Fonda, joka ennen oli näytellyt oikeamielisiä amerikkalaisia sankareita kuten mm. Abraham Lincolnia, haki elokuvan pahikseksi, Frankiksi, hän oli kasvattanut parin päivän sängen, ja pisti itselleen piilarit, jotka muuttivat hänen siniset silmänsä ruskeiksi. Leone otti hänet mielellään leffaansa, mutta halusi "baby facen" joten Fonda nähdään sadistisena murhaajana täysin siloposkisena ja sinisine silmineen. Amerikkalaiset muuten kauhistuivat, eihän Henry Fonda voinut tällaista pahisroolia vetää.
Leffa myös vilisee klassisia heittoja, kuten Leonen aikaisemmatkin westernit: "Harmonica... hän on kumma mies. Soittaa, kun pitäisi puhua, ja puhuu, kun pitäisi soittaa."
Tai Harmonica Frankille, kun Frank kysyy tämän motiivia ennen lopputaistelua: "Vasta kuoleman hetkellä." Kaikenlisäksi Frank nyökkää ja vastaa: "Tiedän." Sitten Morriconen musiikki jyllää, ja hieno, todella hieno lopputaistelu jyrähtää areenalle.
"Käänny pois, en halua että näet kuolemani."
Pisteet:
Arvosteltu: 01.08.2003
Katsottu: VHS
Sergio Leone on spagettiwesternien kuningas ja Huuliharppukostaja on yksi genren klassikoista. Clint Eastwoodin ura lähti aikoinaan nousuun juuri Leonen leffoissa näyttelemisellä (Kourallinen dollareita, Hyvät pahat ja rumat, jne.), joten Leonea saa kiittää paljosta.
Huuliharppukostajaa katsoessa ei voi kuin ihailla kamerakulmia, jännityksen viemistä äärimmäisyyksiin lähikuvilla, kohtausten pidentämisillä sekä leffassa on täysin oma tunnelma. Leonen tyyli kertoa länkkäriä on aivan spesiaali tapaus, jonka parodiointiin törmää monissa viihde- ja sketsisarjoissa.
Leffassa on ne kaikki elementit, joita tarvitaan klassiseen länkkäriin. Vastenmielinen rosvojoukko, kaunis nainen ja päästrara, joka vetää varjoaankin nopeammin. Pläjäyksessä ollaan todistamassa myös rautatien rakentamista eli sivistyksen tuloa takapajuloihin.
Nykyajan nopeatempoisempiin leffoihin tottuminen tuo kontrastia mukaan katseluun. Hidas tempo on äärimmäisen hidasta, jopa vetkuttelua. Tuo tempo on tänä päivänä katsojan pahin vihollinen nro.1, jos ei ole täysin hurahtanut näihin pätkiin. Leffa on varmasti klassikko, mutta ei oikein kolahtanut kybällä tähän katsojaan (lukuunottamatta kerronnallisen tyylin ihastelua). Klassikkoleimoja ei kumarrella, leffa miellytti kolmen pointsin arvosta.
Pisteet:
Arvosteltu: 25.07.2002
Katsottu: Kotona
