Leonardo Padura: Mies joka rakasti koiria

Hurjan hypen taakseen saanut romaani paljastuikin sisällöltään köykäiseksi. Kirja kertoo Lev Trotskin pakolaisvuosista, tämän murhaajasta ja kirjoittajan kuubalaisesta alter egosta. Erityisen pätevää sanottavaa ei ole mistään, syvällisemmät teemat jäävät laihoiksi ja kerronta oli niin löysää, että Paduran teosta olisi helposti pystynyt hyppimään kymmeniä sivuja mitään menettämättä. Antaisin tälle enintään kaksi tähteä viidestä.

Mario Vargas Llosa: Vuohen juhla

Luin Vuohen juhlan samaan aikaan edellisen kanssa, ja laadullinen kontrasti kahden välillä on häkellyttävän suuri. Vuohen juhla sijoittuu 60-luvun Dominikaaniseen tasavaltaan ja kuvaa diktaattorin elämän viimeistä päivää risteillen siinä sivussa myös tämän uhrien ja salamurhaajien vaiheisiin menneisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa. Käytännössä kerrontatekniikka on kahdessa identtinen, mutta Vuohen juhla on koska tahansa tiukempi, jännittävämpi ja joka suhteessa paremmin kerrottu tarina kuin Trotski-romaanissa.

Dominikaanisen tasavallan El Jefe Rafael Trujillo on omasta mielestäni muutenkin esimerkki täydellisestä tosielämän roistosta: Trujillolla oli erittäin älykkäänä ja tarmokkaana johtajatyyppinä periaatteessa hyvätkin eväät suureksi valtiomieheksi, mutta täydellinen moraalittomuus tiesi näidenkin lahjojen menemistä hukkaan ihmisten ryöväämisen, korruption, kidutusten ja raiskausten kaltaisissa kolttosissa. Ja älykästä Trujilloahan ei meinattu saada millään hengiltä vuosikymmeniin, vaan kaikki salamurhahankkeet onnistuttiin kerta toisensa jälkeen nitistämään ennen pienen kapinallisjoukon onnekasta iskua.

Rafael Trujillo tekee myös pienen cameon Casablancassa yhtenä loppukohtauksen lentokonetta käynnistävistä miehistä. Trujillo on siinä selkä kameraa päin.