Paru Itagaki: Beastars vol. 1-22

Tämän hetken versin mitäänsanomattoman mangatarjonnan positiivinen valopilkku ihastuttaa edelleen. Netflixin virtaviivaistettuun animeen verrattuna yksityiskohdiltaan runsaampi sarjakuva on loppujen lopuksi mielestäni kahdesta se parempi. Etukäteen olin kuullut tarinan lopun olevan erityisen “kömpelö”, mutten lukiessa ymmärtänyt tätä näkemystä ollenkaan, nitoohan finaali loppujen lopuksi varsin nätisti koko joukon varsinaisen tarinan keskeisiä avoimia lankoja päteväksi loppukaneetiksi. Oikeasti loppu onnistui jopa yllättämään positiivisesti, sillä odotin täysin päinvastaista lopputulosta kuin mitä lopulta sainkaan. Beastarsin epilogi on tavallaan tosi söpö, vaikka samalla muistuttaakin, etteivät maailman ongelmat lopulta yhteen tapaukseen noin vain ratkeakaan.

Kuten jo taisin aiemmin kirjoittaa, tykkään Itagakin tavasta heijastaa päähenkilön päänsisäistä maailmaa ja sisäistä konfliktia tarinansa käänteissä ja sivuhahmoissa. Loppupään roisto esimerkiksi on kuin perversioitunut versio Legoshista: Legoshin äiti kuoli nuorena, kun taas roisto tappoi oman äitinsä. Roisto taas sairastaa samaa perinnöllistä tautia kuin Legoshin äiti. Tarinan roisto joutui lapsena isänsä hylkäämäksi. Vaikka lopussa isä paljastuukin varsin normaaliksi, korostetaan tarinassa tämän erityistä “hienostuneempaa” pahuutta, koska perheensä hylkäävä mies ei lähtökohtaisesti koskaan ole hyvä mies.