Nick Cave on jo saarnannut itsensä Australian perukoilta maailmankartalle Bad Seedsinsä myötä mutta myös kirjailijanlahjoillaan häikäisten (loistava Kun aasintamma näki Herran enkelin). Seuraava askel kalapuikkoviiksiselle nerolle oli siis luonnollisesti laajentaa surumielisyys elokuvan puolelle ja sijoittaa se kotoiseen Australiaan.
Vaikka Cave kirjoitti jo vuonna 1988 The Propositioninkin ohjanneelle John Hillcoatille matskua (Ghosts… of the Civil Dead – avoimien ovien päivä helvetissä), on aussimaiden ankeuteen sijoittuva ”länkkäri” Caven ensimmäinen kokonaan itse väsätty käsikirjoitus. Ja kieltämättä, siltä se näyttää – ei siis vasta-alkajan työltä, vaan nimenomaan tekijältään. Hillcoat pyysi alun perin vain soundtrackia, mutta sai bonuksena ystävänsä näköisen leffakässärin, joka huhujen mukaan valmistui alle kolmessa viikossa. Leffa on hiljaa vaikerrettu saarna kuolleille maille, niille kuoleville viattomille ja koston julmuudelle. Itse kertomuksen ytimellä taitaa olla kädet ristissä ja harras, silti niin surumielinen, ilme viritettynä.
Kertomus raakuudesta, veljeyden verisiteistä ja oikeutta kunnioittavan miehen yrityksestä palauttaa kunnia maahan voisi olla mitä mahtavin leffakokemus, ellei ohjaaja Hillcoat tekisi yleisasusta jopa liian hiljaista ja uinuvaa – tavoitellen selvästi cavemaisen musiikin hypnoottista tenhoa. Tehokeinoksi tarkoitettu kaiken korostaminen rauhallisuuden kautta potkaisee elokuvaa nilkoille ja vaikuttaa paikoin jopa epäaidolta taideleimaan kurotukselta.
Näyttelijäsuoritukset pölyn ja kuolon keskellä ovat rautaa. Kapeakasvoisuudesta trademarkinsa tehnyt Guy Pearce piilottelee risuparran takana ja käy paikallisen oikeudenvalvoja Kapteeni Stanleyn ehdotuksesta jahtaamaan omaa yltiöpahaa veljeänsä. Ray Winston pistää vieraan maan kohdanneena kapteenina vielä paremmaksi (sanat eivät riitä suorituksen kuvailuun!) ja heijastaa loistavasti ristiriitaisuutta, jota hänen pakkomielteensä kunnian miehenä olemiseen aiheuttaa. Ollapa samanaikaisesti konfliktialueen messias ja hyvä aviomies uudessa ympäristössä… ei engelsmannina NY:ssa, vaan Australiassa. Muukalaisen ehdotuksia ei katsota kylässä hyvällä ja siitä leffa saa yhden teemansa.
Cave paiskoo teemoja salakavalalla tavalla. Sitä kautta leffasta tulee monisäikeinen ja jälkikäteen lukuisia isoja kysymyksiä katsojaltaan esittävä. Tapahtumien sijoittaminen jouluun tekee tarinasta entistä mielenkiintoisemman (lumeton joulu on lievähkö ongelma elokuvan esittämään tilanteeseen verrattuna). Kuolemantuomio, raiskaus, rotusorto, vallan väärinkäyttö, rakastamisen vaikeus, Abel vs Kain –henkinen veljestaisto… kaikki tuo tekee leffasta uskomattoman raskaan. Mutta myös haikean kauniin. Murhaballadeja ja virsimäisiä pophelmiä kirjoittaneelta mieheltä niitä osasi odottaa ja toivoakin.
Kun oikein tarkkaan ajatellaan, sietäisi The Proposition olla (suomi)nimeltään Menetetty maa, sillä se paitsi käsittelee asioita samanlaisella miehisen surumielisellä paatoksella kuin Coenien tuore menestysteos, mutta myös yhtälailla kertoo moraalinsa menettäneestä maasta, jossa rappio kukoistaa ja eloonjääminen ei ole itsestäänselvyys yhtenäkään kirottuna päivänä. Musiikista vastaa Cave bänditoverinsa Warren Ellisin kanssa. Tulos on komeaa, mutta ei yllä kaksikon myöhemmän Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta -ääniraidan upeuteen. Sama pätee leffaankin: taitoa, tunnetta ja taidetta kyllä löytyy kosolti, raipaniskujen lomassa kuljetaan onnistumiseen asti, mutta todellisen leffaklassikon asemaan yltämättä.
