Salaperäinen tappaja

Joku

Kelpo gialloa 70-luvun alusta, eli oikeastaan koko genren parhaalta aikakaudelta. Tässäkin on taas monen asian summana saatu varsin näppärä pikku trilleri aikaiseksi. On Ennio Morriconen musaa, omaperäinen murhaaja ja varsin tyylikästä ajankuvaa. Näissä saapasmaan murhamysteereissähän nähtiin useampikin Bond-tyttö aikoinaan, mutta tässä on kolme Bond-tyttöä! Murhaajakin tekee kolttosiaan keskimääräistä omaperäisemmällä tyylillä. Hyönteisen lailla halvaannuttaa uhrinsa ennen näiden surmaamista. Melko vittumainen tapa toimia. Jännitteitä rakennellaan ihan hyvin ja vaikkei tämä mikään intensiivisin italojännäri ole, niin täytyy sanoa että elokuvan kliimaksi on todella tehokas. Kyllä tätä muutenkin seuras varsin vaivattomasti. Sitten kuitenkin tullaan siihen ongelmaan. Giallot ei oikein oo mun lempigenreäni. Jotenkin huomaan, että harvemmin nää iskee mulle ihan mitenkään erityisellä tavalla. Tottakai on myös poikkeuksia ja lajityypissä on nähty ihan mestarillistakin kamaa, mutta suurin osa näistä jää mulla vähän piippuun. The Black Belly of the Tarantulaakin on kehuttu todella vuolaasti ja nostettu lähestulkoon unohdetuksi klassikoksi. Mulle tämä oli sellainen solid kolmen tähden elokuva. Ihan mieleenpainuva sellainen myös.