Darren Aronofskyn Pi oli hieno fiktioelokuva, väkevän inspiroiva ja kirkkaan taiteellisen vision lopputulos. Unelmien sielunmessu soi hiukan eri tavalla.
Hubert Selby Juniorin kirjaan pohjaava Unelmien sielunmessu tekee selvälle sen minkä raaka kananmuna tekee krapulaiselle. Teoksen alkuosa on pehmeähkö omassa iskevyydessäänkin. Vähän kuin C-duuri. Vanhukselta (Burnstyn) riistetään televisio, hänen päiviensä ilo. Tihutyön tekee oma poika (Leto), narkkari. Se on alkufanfaari kierteelle, johon katsoja kiskotaan mukaan vaikka väkisin. Addiktio. Se roikkuu jokaisessa nuottiviivastossa (lue: elämässä) kuin kärpäsen jätös. Siitä ei pidetä, mutta kukaan ei siltä välty. Kapellimestari et ole koskaan sinä, vaan viime kädessä halusi.
Requiem ei ole koskaan iloinen teos. Sen tuudittaa rauhaan, kuin eräänlainen elon illan tuutulaulu. Mozart henkäisi viimeiset maalliset pihauksensa sellaista kirjoittaessaan. Aronofsky, kuvalliseen kikkailuun ehkä juuri ja juuri siedettävissä määrin mieltynyt mies, kaivaa tässä elokuvassa kuoppaa unelmille. Se, miten hän sen tekee, ei välttämättä ole erityisen ihmeellistä ja uudistavaa. Hän pikemminkin ottaa vain käyttöönsä monen eri alan taiteilijan jo aiemmin kuluttamat nuotit, avaa flyygelin ja esittelee sitten oman sovituksensa. Mukana on tietenkin se huumeiluelokuvien tuttu jankkaava teema, jossa ainetta vedetään ilman jänniä modulaatioita kerta toisensa jälkeen. Mutta Aronofskyn käyttämät ”omat koskettimet” tuovat kokonaisuuteen erilaisuuden tuntua. Katsoja voi nähdä elokuvan hahmot kuin akvaarion fisut, mutta lasi todellisuuden ja fiktion välillä peilaa (jälleen kerran) hänen omaa naamaansa.
Pi oli jotain, mitä tämä leffa ei ihan ole. Vaikuttavaa näkemystä tämäkin tarjoaa, aivan kuten hienoja roolitöitäkin. Vaan jotenkin Unelmien sielunmessu on liian ahdas; ihan kuin se olisi sekä visuaalisesti että muutenkin jollakin lailla liian tiukkaan rajattu.
