Haluan väittää, että The Room on yhtä suurta huijausta. Tommy Wiseau tuotantotiimeineen päätti ryhtyä markkinoimaan elokuvaansa draamana, sillä tarkoitus oli tehdä muka-huono elokuva ja saada näin ollen The Room kaikkien huulille myyntimenestykseksi asti. Lopputulos oli kuitenkin niin sitä itseään, että Wiseau tajusi maineensa olevan mennyttä jos hänen ohjaamaansa, tuottamaansa, pääosittamaansa ja ties mitä olevaa elokuvaansa markkinoitaisiin vakavana draamana, eikä komediana, että päätti vesittää koko suunnitelman esittämällä elokuvan olevan mustaa huumoria. Muut elokuvaa työstäneet eivät tähän suostuneet, joten Wiseau pyrittiin jättämään ajatuksineen yksin, eikä näin ollen kukaan enää usko hänen näkemystänsä. Mikä hirveä kohtalo!
Jos teoriasssani ei kyde edes totuuden siementä, niin pelkään pahoin, että Tommy Wiseaun vintiltä löytyy aimo parvi lepakoita. Kun tilanne on tämä, joudun harmikseni tuhlaamaan aikaani kahteen näkökulmaan maailmanhistorian karmeimmasta elokuvasta.
Ensin mainittakoon elokuvan juoni lyhyesti ja ytimekkäästi, yhtä loogisesti kuin elokuvakin etenee. Johnny ja Lisa elävät yhdessä jossain hiton kommuuniasunnossa (näin ainakin oletan, sillä “huoneessa” ramppaa ties mitä sakkia tuon tuosta muun muassa paneskelemassa) ja Johnny on saamassa työpaikallaan ylennyksen. Kuin tuulesta temmaten Lisa kyllästyykin Johnnyn napapanoihin (niin siltä se tosiaankin näyttää) ja motkottaa omalle äidilleen (jolla yllättäen onkin rintasyöpä, mutta hällä väliä, olkoon), sillä Lisa rakastaa nyt Markkia, Johnnyn parasta kaveria. Mark vastustelee Lisan huomiota, mutta päätyy kierreportaisiin Lisaa tuikkasemaan. Sitten on vielä pahasti häiriintyneeltä vaikuttava 18-vuotias Denny, jolla on rahaongelmia huumeiden kanssa. Tottakai elokuvassa on muitakin hahmoja, mutta he nyt vain ovat. Ai niin, amerikkalaisella jalkapallolla on panemisen lisäksi suuri rooli, mutta sekin jää vain pallon heittelyksi parhaisiin pukeutuneena. Kaiken edellä mainitun seurauksena koko sonta lävähtää käsiin ja vuosituhannen kolmiodraaman ainekset ovat kasassa.
Oletetaan siis, että The Room on nerokas läpimätään kuosiin istutettu idea tehdä vakava elokuva täysin päin honkia. Pienen porukan uskalias kokeilu, jonka syntipukiksi on suostunut Tommy Wiseau. Näin ollen, kun totuutta ei tiedä, The Room on vallan mainio; järkyttävän hauska. Pitkästyttävä se toki on paikkapaikoin, mutta vähintään kerran kymmenessä minuutissa hysteerinen nauru on taattu joko tapahtumien älyttömyydelle tai hahmojen riemastuttavan surkeille roolisuorituksille & dialogeille. Rakastelukohtaukset puolestaan vaivaannuttavat. Miksi niistä on tehty niin jumalattoman sensuelleja, mutta raivostuttavan tylsiä? Wiseau olisi suoraan saanut väkertää niistä yhtä övereitä, napapanoa lukuunottamatta, kuin kaikki muutkin elokuvan kohtaukset, että katsojallakin olisi hauskaa. Tästä näkökulmasta kuitenkin heltisi elokuvalle helposti neljä viidestä tähdestä, mutta uskotaan: totuus on jotain aivan muuta.
Tommy Wiseau on todellakin tehnyt maailmanhistorian surkeimman elokuvan… ei, ei se ansaitse edes termiä “elokuva”. Se on räpellys, pökäle, pahasti säteilevää ydinjätettä, silmiä ja korvia raiskaavaa audiovisuaalisuutta. The Room on siis asia, jota kukaan ei syanidia nielemättä katso tosissaan. Se on asia, josta ei pitäisi puhua sen jälkeen kun sen on katsonut. Totta, rikon paradoxinomaisesti toteamustani, anteeksi. Koko elokuva etenee ilman järjen häivää. Asioita tapahtuu, yksikään hahmo ei välitä tosissaan yhtään mistään, ihmisiä tulee ja menee, aukkoja on reikäjuustoksi asti, kohtaukset pomppivat sinne sun tänne, mikään ei pysy paikallaan. Siis melkein kuin wompatin ja marsupilamin hyväksikäyttämä Lost. Jos joku maanpäällinen elämänmuoto onnistuu loogisesti selvittämään elokuvan joka ikisen tapahtuman tarkoituksen, on hänet valittava välittömästi johtamaan Telluksen lampaita diktatuurisesti aina maailmanloppuun asti.
The Room kannattaa siis tosiaan katsoa, jos haluaa vahingoniloista viihdettä, mutta vakavasti otettavana elokuvataiteena, luoja sentään, sitä ei saa ottaa. Varoitan silti, että usean kohtauksen ja dialogin puoliintumisaika aivoissa on tuhansia vuosia. I did not hit her, I did naaaaaht…
