Kuka vielä muistaa Charlie Brewsterin? Siis sen teinin, jonka naapuriin muutti kuumaverinen latinovampyyri kaverinsa kanssa? Muutama vuosi on kulunut Charlien ja Peter Vincentin vampyyrijahdista, ja aikuistunut Charlie on nyt opiskelijana yliopistossa. Vampyyrijutut Charlie on psykologin neuvosta kuitannut teini-iän ahdistuksen ja levottoman mielikuvituksen tuotteeksi. Charlien naapurustossa vain sattui vakava onnettomuus, ja traumatisoitunut Charlie on selvittänyt ristiriitaiset tunteensa mielessään kauhusadun muodossa. Vampyyrinmetsästäjä Peter Vincent sen sijaan on vakuuttuneempi pahan läsnäolosta kuin koskaan aiemmin. Jotain on selvästi tulossa Peterin ja Charlien pään menoksi, mutta mitä, missä ja milloin? Entä kykeneekö Peter palauttamaan Charlien todellisuuteen ennen pahimman mahdollisen tapahtumista?
Kauhun yö 2:n piti olla vain yksinkertaista jatkoa Tom Hollandin ja kumppaneiden alkuperäiselle klassikolle. Käsiksen edettyä tuotantoon mestari itse oli kuitenkin jo kiinnitetty Child’s Playn ruoriin, joten Hollandin tuuraajaksi palkattiinkin Tommy Lee Wallace, legendaarisen John Carpenterin oikea käsi jo kaukaa Pimeän tähden vuosilta asti. Mitä Wallacen ohjaukseen tulee, onnistui mies mielestäni löysähköstä narratiivista ja muutamista laahaavista kohtauksista huolimatta erinomaisesti ensimmäisen Kauhun yön tyylin ja tunnelman rekonstruoinnissa. Edellisestä osasta tutut näyttelijät ja Holland puhelimen päässä mielellään konsultoivat Wallacea tarinan yksityiskohtien suhteen. Jälleennäkeminen myös tuntuu hyvältä, sillä etenkin Roddy ”Lassien kaveri” McDowall selvästi välittää roolistaan.
Chris Sarandonin esittämä häntäheikki oli eroottisuudellaan naisia uhkaava petoeläin. Jatko-osassa roiston roolissa nähdään tämän sisko, vähintään yhtä eroottinen viettelijätär ja nuorten miesten turmio. Jutun juju onkin hyvin yksinkertainen: femme fatale rytmiryhmineen aikoo kostaa Sarandonin hahmon kuoleman iskemällä himokkaat kyntensä sekä Peteriin että tämän nuoreen ystävään. Tällä kertaa roistolla on mukanaan joukko värikkäitä kätyreitä, joten Charlien ja Peterinkin on löydettävä liittolaisia kyetäkseen taistelemaan näitä vastaan. Yhteiskunnan silmissä puheet vampyyreistä edustavat hulluutta, ja hulluksi leimatun paikka on suljetussa laitoksessa ilman ulospääsymahdollisuutta. Fright Nightissa yhteiskunta ei ole ystävä.
Wallacen ohjaustyössä näkyy mielestäni jälkiä useista 1980-luvulla ihmisiä puhuttaneista yhteiskunnallisista teemoista. Joku saattaa esimerkiksi muistaa opiskelijatyttöjä metsästäneen Ted Bundyn sekä tukun muita aikansa sarjamurhaajia. Charlien psykologi taas on stereotyyppinen kontrollifriikki kallonkutistaja, joka hoitaa ongelman toisensa perään vain lääkkeillä. Paha psykologi taas on hahmona perua 1960- ja 1970-lukujen näyttävistä mielenterveystyötä koskevista skandaaleista sekä mielisairaaloiden rappiosta. Kasarivuosina vanhaa järjestelmää purettiin avohoitoon perustuvan mallin tieltä, joka sittemmin on johtanut kodittomien armeijoihin mieleltään järkkyneiden jäätyä ilman hoitoa ja pudottua laumoittain järjestelmän rattaista. Fright Nightin tekoaikaan uuteen malliin suhtauduttiin vielä naiivin ihailevasti.
Tarinan ja sympaattisten hahmojen ohella erikoistehosteet ovat mielestäni seikkailun suola myös toisessa Kauhun yössä. Harmittavasti parhaita paloja saadaan odottaa aivan loppuun asti, mutta show’n päästessä vauhtiin popcornit kannattaa jättää nielemättä: on palavia ihmissusia, Brian Thompsonin vatsasta matelevia ötököitä, sulavia ja kirkuvia luurankoja, auringonvalon polttama vampyyri… nyt iski jo tupakanhimon pirukin. Pirullista. Harmittavasti tätä herkkua ei saatu kahta osaa enempää, eivätkä kaikki halukkaat nähneet tätäkään. Tom Hollandilla ja Roddy McDowallilla oli suunnitelmia vieläkin pidemmälle etenevästä sarjasta, mutta Carolcon pomon kuoleman johdosta koko juttu kuivui kokoon, ja tämäkin osa lensi firman B-tason levittäjän listoille, floppaaminen ja vuosikymmenten tekijänoikeuskiistat päälle. Pikkulinnut lauloivat ensimmäisen kunnollisen fyysisen julkaisunkin tulevan markkinoille vasta ensi vuoden puolella – eli rapiat 38 vuotta elokuvan alkuperäisen teatteriensi-illan jälkeen.
