Tämä mahtipontisella nimellä varustettu leffa on itse asiassa yksi mykkäkauden monista yleisösuosikeista. Sekä elokuvan ohjaaja, että päästara olivat aikansa huippuja. Rudolph Valentinon hurmurinvoimat olivat niin huimat, että miehen nimi on tuttu monelle vieläkin, vaikka heebo itse kuoli jo hyvän aikaa ennen äänielokuvan tuloa, vuonna 1926.
Verta ja hiekkaa kertoo toreadoriksi haluavasta köyhästä pojasta (Valentino), joka sinnikkäästi jatkaa kohti määränpäätään – mamin estelyistä ja ammatin verisyydestä huolimatta. Miestä ei pidättele kunnianhimossaan edes hänen tuore vaimonsa (Lee), vaan into yhä vain yltyy. Ja samalla tämä tumma ja tulinen pullistelija kiinnostuu muista naisista.
Heti pätkän aluksi näytetään, kuinka härkä tappaa miehen ja lisää on tietysti tulossa. Leffassa kohdellaan karjaeläintä tylysti, todennäköisesti ihan oikeasti. Näin ollen tätä elokuvaa ei voi suositella ainakaan heikkohermoisille saati sitten eläinten ystäville. Teoksen melodramaattisuus tuskin kiehtoo jäljelle jäänyttä katsojakuntaa, joten viime kädessä tästä voi olla iloa vain masokisteille… Ja kriitikoille… Ai niin, nehän ovat melkein sama asia.
