Jenkit Vietnamissa, osa 783. Ranskalaiset ottavat kuokkaan “vinosilmiltä”, ja amerikan pojat lähtevät näyttämään sitä kuuluisaa kaapin paikkaa. Näistä asetelmista ohjaaja Randall Wallace saakin väännettyä yltiösiirappisen tähtiliputuksen, jonka positiivisinta antia ovat komeasti kuvatut taistelut.
Jos tässä alkuun siis keskittyy niihin onnistumisiin, niin tekninen puoli on tosiaan tuttuun Hollywood-tyyliin kunnossa. Luodit lentävät huoneen poikki, räjähdykset helistää ikkunoita ja ilmassa lentävän mullan voi lähestulkoon haistaa sohvan pohjalta. Myös luotien osumat ja muut taistelun lomassa saadut vammat ovat näyttävästi toteutettuja, jos moisesta jotain mielihyvää saa. Kamera liikkuu antaumuksella ja hidastukset ovat tyylikkäitä, joten näiltä osin olisin ollut valmis sulattamaan pieniä juonen epäkohtia viihdyttävän toiminnan lomassa. Valitettavast ne epäkohdat ovat vähän turhan suuria nieltäviksi.
Tietystihän amerikkalaiselta sotaleffalta on syytä odottaa isänmaallista otetta, mutta Olimme Sotilaita tykittää kotikatsomoon tuutin täydeltä sokerikuorrutettua sankaritarinaa vailla sen laajempaa näkökulmaa. Suoraa “hyvä vastaan paha” -vastakkainasettelua Wallace pyrkii välttelemään piipahtamalla aina välillä myös Vietnamilaisten bunkkerissa. Valitettavasti nämä kohtaukset tuntuvat pinnallisuudessaan kovin tietoiselta katsojien kosiskelulta vailla oikeaa halua valottaa vastustajan tekemisiä tai motiiveja. Amerikkalaiset taas kuvataan täydellisinä oman maansa puolesta taistelevina urhoina, jotka patsastelevat luotisateessa rynkky laulaen.
Elokuva väittää kovasti pohjautuvansa tositapahtumiin, mutta vaikea on moista väitettä toinen toistaan ihmeellisemmän tai epäuskottavamman kohtauksen perusteella mukisematta niellä. Jokainen joskus armeijan palveluksessa ryynännyt katselee todennäköisesti epäuskoisena amerikan supersolttujen avoimessa maastossa suorittamia manöövereitä. Hienon teknisen toteutuksen mahdollistama autenttisuus vedetään vessasta alas epäuskottavien taisteluiden avulla. Tähän vielä päälle tunnelman pilaavaa paatosta isänmaasta sekä uskonnosta, ja tällä katsojalla alkoi mitta täyttyä.
Muutenkin tätä leffaa katsellessa tulee useaan otteeseen mieleen, että olisi nähnyt samankaltaista menoa joskus aikaisemminkin. Veteen Piirrettyä Viivaa (1998) nimittäin lainataan niin kameratyöskentelyssä kuin musiikkipuolellakin aika surutta. Näyttelijät nyt hoitavat hommansa ihan mukavasti, mutta käsikirjoitus itsessään vesittää tehokkaasti hyvätkin yritykset. Dramaturgisesti elokuva ei toimi lainkaan roolihahmojen luetellessa suureellisia vuorosanojaan, ja kaiken kukkuraksi sinänsä mielenkiintoiset hahmot jäävät valitettavan etäisiksi. Kun homma ei toimi, niin se ei vaan toimi. Pienellä käsikirjoituksen hiomisella Mel Gibson olisi saanut tästä oman pikku Sotamies Ryaninsa, mutta nyt Olimme Sotilaita vajoaa keskikertaisuuksien tähtilipun väriseen massaan.
