On sunnuntai ja pakkasta sen verran helkutisti ettei viitsi uloskaan mennä. Taidanpa sitten katsoa aikani kuluksi jälleen neukkulaisia elokuvia, koska työsarkaa on tällä saralla muutenkin niin paljon vielä jäljellä.
No ei vaiskaan. Oikeasti koko arvostelun kirjoittamisesta on vain niin paljon aikaa, että pakkanen on jo ehtinyt vaihtumaan paahtavaan kuolemanhelteeseen ja siitä edelleen mälsäksi nollakeliksi. Päiväkin on nyt tylsästi jo maanantai. Nyt kun en vain enää hetkellisesti etene entisen etanavauhdin mukaan, pystyn vihdoin julkaisemaan tämänkin pitkän, pitkän limbon jälkeen.
Eletään sisällissodan vuosia. Joukko punaisten taistelijoita päättää koukata Karakumin aavikoiden kautta omien linjojen taakse. Matkan varrella joukkio ryövää vastapuolen miehittämän karavaanin, jonka väki luonnollisesti otetaan vangiksi. Yksi punaisten naispuolisista sotilaista kuitenkin onnistuu muiden harmiksi kehittämään romanttisen suhteen aristokraattisen vihollisupseerin kanssa ja se on menoa sitten. Vähänpä nuori pari tiesikään, että toisen kohtalona olisi lopulta surmata rakastettunsa…
The Forty-First on olevinaan jonkin sortin rakastettu klassikko ja ylistetty mestariteos, mutta itse olen taipuvainen uskomaan kaiken puheen ja ylistyksen koskevan lähinnä tämän nykypäivänä huomattavasti tunnetumpaa remakea. Ei tämäkään kai mitenkään erityisen huono ole, mutta visuaalisessa tai tarinankerronnallisessa mielessä tässä ei oikeastaan ole mitään erityisen ihmeellistä. Tarina itsessäänkin lähtee todenteolla rullaamaan vasta elokuvan puolivälistä ainakin omasta mielestäni hienoa finaalia kohti.
Olen varmaan käynyt tämän saman valitusvirren vähintään kertaalleen läpi suunnilleen jokaisen Protazanovin ohjaustyön kohdalla, mutta en henkilökohtaisesti ole koskaan ollut näiden miehen leffojen suurin fani. Monessa lähteessä Protazanovia tunnutaan pitävän ainakin ohjaajan parhaiden teostensa osalta jonain Sergei Eisensteinin ja kumppaneiden veroisena nerona ja tätä kyseistäkin on normaalisti tapana vähintäänkin muistaa kehua klassikoksi, mutta itse näen maestron valjahtavan lopulta muutamia loistosuorituksia (mm. [movie]The Case of the Three Million[/movie], [movie]Don Diego ja Pelagia[/movie]) lukuun ottamatta parhaimmillaankin lähinnä oman aikansakin parempaan keskisarjaan. Ennen en pitänyt miehen tuotantoa oikeasti senkään veroisena, mutta viimeisin katselukierrokseni on kasvattanut kyseistä ohjaaja kohtaan tuntemaani arvostusta huomattavasti ja ehkä tulevaisuudessa vieläkin enemmän.
Jokunen Protazanovin varhais- ja äänivuosien tunnetummista teoksista on tosin vielä näkemättä, joten vielä voi tulla vastaan kaikenlaisia ennestään tuntemattomia helmiäkin. Pianhan se nähdään.
