Juttuhan on näin, että Batman, Alien ja Riiviöiden Gizmo ovat selvästi viettäneet yhteisiä iltoja 80-luvun pimeinä vuosina. Vai kuinka muuten on selitettävissä, että Pimeän uhka esittää pääpahiksinaan ”lepakoita”, jotka näyttävät Alienilta, ja pelkäävät kirkasta valoa…
Olivatpa sukulaissuhteet mitkä tahansa, niin aikalailla Aussituotantoa oleva scifileffa lainailee genrensä klassikoista. Osa kikkailusta menee puhtaasti kunnioituksen piikkiin, mutta osa ei. Leffan loppupuolella juuri käsikirjoittajien omavaraisimmin väsäämä osa väsähtää harmittavasti. Alku kun vielä antaa viitteitä paremmasta.
Stoori alkaa sillä perinteisellä avaruusaluksen maahansyöksyllä. Kohta vieraan planeetan pinnalla onkin värikäs ihmisjoukko itkemässä kohtaloaan. Ja jo edellä mainittuja mömmöjä lentelee taivaalla. Carolyn Fry on tarinan voimakas naishahmo, ja murhamies Richard B. Riddick on porukan kovin jätkä – onhan hän ihan Diisselin Vinin näköinen kovis! Muitakin piisaa pilvin pimein, ja juuri henkilögallerian kohdalla homma menee hiukan överiksi. On nääs melko selvää, ketkä tulevassa pudotuspelissä pötkivät pitkälle, ja kenelle käy ”hifkit”.
Alkupuoliskolla leffa on jäätävää scifiä, mutta väen vähetessä pidot eivät suinkaan parane, vaan Vin alkaa piestä pimeässä väijyviä mömmöjä. Epäloogisuuksia alkaa tulvia ruudulla ja mm. 22 vuoden välein ilmestyvä ikuinen auringonpimennys on aika kornin kuuloista. Tai sitten siinä oli jokin juju…
Pimeän uhka on lopulta aika vaisu teos. Parempaa olisi sopinut odottaa. Kertakäyttöscifiä kauhulla – tutun kaavan mukaan. Ja taas sitä kuulua potentiaalia olisi kyllä ollut taas varastossa kuin suomalaisilla urheilun arvokisoissa. Kaikesta huolimatta mielenkiintoa jatkiksen eli Riddickin aikakirjojen katseluun on vielä.
