Aki Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä metsästi itselleen historiallisen Oscar-ehdokkuuden, ja vaikka se ei lopulta (odotettua) voittoa napannutkaan, se nostatti suomalaisten itsetuntoa leffasaralla. Oikeastaan tämänhetkinen Suomileffan aallonharjanne johtuu merkittävästi Kaurismäen tuomasta positiivisesta julkisuudesta. Itse elokuva ei ole mikään yltiöpositiivishenkinen elämänylistys, vaan varsin raadollinen ja kaunistelematon kuvaus muistinsa menettäneestä miehestä.
Elokuvan taustalta hiipivä kauneus tulee ruudulle vangituista kolkoista maisemista ja kuivahkoa huumoria pursuavasta dialogista. Jollakin kierolla tavalla taustalla soivat haitarit ja iskelmä tuovat mieleen Ranskan ylpeyden Amelien, ja vaikka vertaus on jossain määrin ontuva, elää Mies vailla menneisyyttä yhtä omaperäisessä ja suorasukaisessa miljöössä kuin pilvilinnanrakentaja Ameliekin.
Kaurismäki on myös käsikirjoittanut leffan, ja käyttää tuttuun tyyliinsä dialogia voimakeinona. Repliikit eivät missään nimessä ole puhekieltä, mutta toisaalta ne vahvistavat kerrontaa ja antavat puheenvuoron myös normaalisti taka-alalle hautautuville elementeille. Samalla käsikirjoitus puskee tarinaa eteenpäin perisuomalaisena, mutta kuitenkin niin globaalina, että sen ymmärtämiseen ei tarvita suomalaista sisua, kossupulloa tai kirvestä.
Näyttelijät tekevät nättiä työtä. Kati Outinen noukki itselleen muutaman palkinnon työstään vähäeleisenä Irmana, mutta moni muu suoritus ajoi kyllä laadukkaan osan ohitse. Markku Peltola ei paljoa puhele tarinan mystisenä päähenkilönä, joka ei muista hakatuksi tulemista edeltäjästä ajasta mitään. Uusi tuttavapiiri koostuu hyvän yhteishengen omaavista spurguista, ja joukosta löytyy todellisia helmisuorituksia. Sakari Kuosmanen ei laulaa luikauttele tai edes puhu lätkästä, vaan esittää Anttila-nimistä jässikkää rautaisesti. Huumoria ei puutu, kun alueen ”asuntoja” hallitseva Anttila uhkailee asiakkaitaan Hannibal-koiran kostolla.
Annikki Tähti sen sijaan lauleskelee useampaankin otteeseen kirpputorirouvana, ja Suomen oma Noriko eli ihastuttava Outi Mäenpää tekee pikkuroolin ryöstetyksi joutuvan pankin kassaneitinä. Pankkiryöstäjä on itseoikeutetusti Esko Nikkari, jonka hahmo on yksi tragikoomisimpia. Juhani Niemelä on alamaailman heeboista se hauskin jannu ja tarjoaa mielellään kaverille oluen, jos sillä varjolla saa itse nauttia kahdeksan. Huhut kertovat, että itse Atte Blomkin vilahtaa ruudussa, mutta allekirjoittanut missasi tämän miniroolin kokonaan.
Mies vailla menneisyyttä on upea tarina yhteiskunnan siltä puolelta, jonne aurinko ei paista. Silti siellä kulmilla on yllättävän valoisaa. Rauhallinen & kaunis ovat päällimmäiset sanat, jotka leffasta jäivät mieleen. Vai voiko muuta sanoa esimerkiksi kohtauksesta, jossa Irma istuu pimeässä huoneessa ja klikkaa Renegadesin Do the shake –biisin soimaan? Näin äkkiseltään luulisi, että voisi, vaan kannattaapa katsoa ja todeta itse.
