Alkuun haastattelutiimimme kuuli vain täydellisestä kaaoksesta johtuvaa melua. Sitten kun se oli ohi, eteemme avautui laaja huone, jossa oli loistava akustiikka, tai niin meille ainakin kerrottiin. Joku vanha heppu jossain papin asussaan nimittäin piti meille pienen esittelyn paikan historiasta. Sen jälkeen paikalle saapuivat soittajat, sitten kapellimestari, sitten manageri. No, sillä välin kun ne valmistautuivat harjoitukseen me kävimme hommiin ja aloimme haastatella heitä heidän soittimistaan ja heidän suhteestaan musiikkiin, ja muista klassisista jutuista. Ja ihan vain näin meidän kesken, he olivat vähän hassuja, soittajat siis, ja ehkä myös se kapellimaestrokin. Eikä kameramiehemme työtä ainakaan helpottanut rakennuksen ajoittainen täriseminen. No kuitenkin, alkuun haastattelut ja niiden harkat näytti menevän ihan nappiin, kunnes sitten niillä alkoikin yhtäkkiä viirata päästä tai jotain ja ne alko lakkoilemaan, lupailivat hirttävänsä oman maestronsa ja kaikke!a. Mutta sitten kuvausryhmämme sai todistaa, voitaisiinko sanoa, eräänlaista konkreettista nykyajan ihmettä, joka johti lopulta siihen että kaikki havahtuivat tilanteeseen ja asiat palautuivat jälleen ihan normaaliks. Outo juttu, eiks vaan.
Kuudenneksi viimeisessä ohjauksessaan Fellini käsittelee usealta kantilta klassisen musiikin, vai taiteeksi julistetun älämölön, olemusta ja filosofiaa. Mitään kantaa ei kuitenkaan oteta, esitellään vain vaihtoehdot. Edes loppu ei ole niin yksipuolinen kuin mitä ensin äkkiseltään tulee ajatelluksi.
Ja vaikka leffa onkin lähes 70 minuuttia pelkkää puhetta niin maestron tragikoominen tyyli ja tapa lähestyä sekä kehittää tilannetta pitävät katsojan mielenkiintoa yllä pistäen hymyilyttämään kerran jos toisenkin, varsinkin Balduin Baas raivoavana sakemannisäveltäjänä on mies paikallaan. Musiikista vastaa, kuten tavallista, Nino Rota.
nimimerkki: Sappy
