Viime vuosina komedioiden vakiokasvoksi kasvanut Seth Rogen esittää tässä sillisalaatissa Ronnie Barnhardtia, alkoholistiäidin kasvattamaa, syntymässä säikähtänyttä puupäätä, joka työskentelee paikallisen ostarin vartiopäällikkönä, ja ottaa hommansa harvinaisen vakavasti. Ostarin nurkilla alkaa luuhaamaan ällöttävä itsensäpaljastaja, ja Rogenin näyttelemä, kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivä arjen sankari keksii, että tässähän hänellä on tilaisuus selvittää oikea rikos, tulla oikeaksi poliisiksi ja iskeä unelmiensa nainen.
Minä ihan oikeasti halusin pitää tästä elokuvasta, monestakin syystä. Ensinnäkin, leffalla oli potentiaalia vaikka mihin. Oli ihan hauska idea, pääosassa taitonsa jo todistanut Seth Rogen ja mukana vielä veteraani Ray Liotta, joka on aikanaan tehnyt tukun hyviäkin filmejä. Alussa pläjäys vielä vaikutti olevan matkalla kohtuullisen lupaavaan suuntaan. Mutta siinähän se ongelma sitten iskikin. Ohjaaja/käsikirjoittaja Jody Hill lähti viemään leffaansa vähän turhan monelle ladulle. Tällainen genresekoitus vaatisi omaperäisempää otetta, ja tiettyä tyylillistä ryhtiä. Että vaikka hypitäänkin lajista toiseen, filmin oman ilmeen olisi säilyttävä. Tämä puuttuu Ostarin superstevarista kokonaan. Ensin mennään kreisikomedian suuntaan, sitten heitetäänkin mukaan psykodraaman aineksia, palataan jonnekin näiden välimaastoon yrittäen luoda jonkinlaista “frankensteinin hirviötä”, eräänlaista tummaa analyysiä alikoulutetusta, huonot geenit saaneesta ja mieleltään sairaasta kontrollifriikistä… kakkapyllyhuumorin keinoin. Lopulta soudetaan sellaisessa sumussa, että torvi saa vastaukseksi vain etäistä kaikua milloin Napoleon Dynamitelta, milloin Death Wishiltä. Loppuun sitten happy happy, joy joy ja katsojalle iso keskisormi. Eikä nyt siis ollenkaan hyvällä tavalla.
Ostarin superstevarissa on pari ihan hauskaa kohtaa. Lopulta elokuva on kuitenkin vain melko vaivaannuttava ja ärsyttävä. Päähenkilö-Ronnie ei ole, jos ei pahakaan, niin ei ainakaan millään tavalla sympaattinen jätkä, vaan junasta jäänyt urpo, joka tarvitsisi apua. Hepun mielialamuutoksia ja sähläämistä ei oikeastaan ole hauska katsella, ei varsinkaan enää siinä vaiheessa, kun koko leffan mopo puolenvälin jälkeen lähtee lopullisesti lapasesta, ja hyvää tarkoittavan Ronnienkin meno muuttuu lähinnä veemäiseksi kaikkia lähellä olevia kohtaan. Suurin syy tästä lankeaa käsikirjoitukselle, mutta rehellisyyden nimissä on myös sanottava, ettei melko yksipuolisesta, mutta omanlaisissaan rooleissa loistavasta Rogenistakaan ole maalaamaan Ronniesta uskottavaa hahmoa. Näyttelijäntaidot eivät, ainakaan vielä, riitä pelastamaan tällaista sekavaa keitosta, pääosaan olisi ehdottomasti pitänyt ottaa joku enemmän särmää omaava kundi. Asiarooleja joskus kiskoneen Ray Liotan yksioikoinen osa koko kylän kettumaisimpana poliisina menee pelkäksi möykkäämiseksi. Ukko tuntuu olevan ihan kuutamolla koko leffan ajan. Eipä Liotalla toki ole roolissaan yhtään liikkumatilaakaan.
Valitettavasti tällä kertaa näin, ihan mehevältä vaikuttanut kakku osoittautui lopulta lässähtäneeksi ja sisältä raa’aksi. Ei voi kuin ihmetellä, miten tällainenkin totaalisen epäonnistunut pökäle on päästetty elokuvateatterilevitykseen Suomessa asti. Tämän on pakko johtua Seth Rogenin tällä hetkellä vahvasti noususuhdanteisesta statuksesta, joka valitettavasti tämän äärimmäisen mauttoman ja myötähäpeää aiheuttavan hutilaukauksen myötä saa kovan kolauksen.
