American Dreamz irvailee hellästi Idolsin kaltaisille tähtiä metsästäville televisioformaateille. Elokuva ei ole suoranainen irvikuva esimerkiksi American Idolista, mutta siinä on kuitenkin mukana samoja elementtejä; ilkeä tuomari, pyrkyrikilpailijat ja hysteerinen mediapyöritys. Ensisilmäykseltä teinileffaa muistuttava pätkä sopii aikuisellekin tylsyyden vallitessa, mutta todelliselle Idols-fanille leffa avautuu varmasti paremmin.
Niljakkaan Martin Tweedin (Hugh Grant) juontama enemmän tai vähemmän reality-show American Dreamz on tarvitsee vetäjänsä mielestä suuremmat katsojaluvut uudelle kaudelleen, ja entistäkin silmiinpistävämpiä kilpailijoita lähdetään etsimään lukuisten hakemusten joukosta.
Kaikin keinoin tähdeksi haluavaa pyrkyriprinsessaa edustaa ohiolainen Sally Kendoo (Mandy Moore), jonka herttainen luonne ja vilpitön elämäntarina paljastuu kameroiden sammuttua kieroilevaksi ja kylmäksi tahdonvoimaksi, ainoana päämääränä on tähteys, ja sen eteen Sally on valmis tekemään mitä tahansa.
Päämäärätietoinen juontaja Tweed haluaa ohjelmaansa silmäänpistäviä persoonia, ja kömpelöstä entisestä terroristista löytyy yksi tällainen kilpailija. Terroristileiriltä poispotkittu, amerikkalaista musiikkia arvostava Omer (Sam Golzari) valitaan vahingossa ohjelmaan serkkunsa sijasta ja kohoaakin yllättäen toiseksi yleisön suosikiksi Sallyn rinnalle, muiden kilpailijoiden karsiutuisessa vähitellen pois.
Leffaan on ujutettu mukaan myös luonnollisesti Yhdysvaltain presidentti (Dennis Quaid), joka painiskelee masennuksen ja erinäisten henkilökohtaisten kriisien kimpussa voitettuaan juuri uuden vaalikauden. Presidentin määräilevä avustaja (Willem Dafoe) kamppailee saadakseen höynähtäneen pressan taas jaloilleen ja ilmoittaa tämän vierailevaksi tuomariksi lauluohjelman finaaliin.
Elokuva onnistuu olemaan paikka paikoin hauska, yllätyksellisyys on kohtalaista ja idea ei ole kokonaan niin kulutettu. Leffa menee kelpo viihteenä läpi ja näyttelijöiden rento suhtautuminen siihen tekevät siitä ihan siedettävän.
Hugh Grant tekee jälleen yhden samankaltaisen, mitäänsanomattoman, jopa ärsyttävän roolin kasvavaan listaansa, hyvännäköisenä, ilkeänä, petollisena ja itserakkaana alfauroksena, jollaisena hänet nähtiin muun muassa Bridget Jones -leffoissa. Yleensä kelpo näyttelijä Dennis Quaid saa presidentin näyttämään älykkyysosamäärältään vajavaiselta ja höntiltä, nauretaanpa leffassa myös Bushin taannoiselle korvakuulokenappi-skandaalillekin. Laulun ja laulutaidon jäädessä täysin toiselle sijalle on näyttelijäkaartiin valittu yksi oikea laulajayrittelijä, Mandy Moore on rooliinsa sopiva ja suorituksesta ei ole valittamista. Willem Dafoe on roolissaan osuva ja hänen roolisuoritustaan voisi haukkua jopa leffan parhaimmaksi. Ohjaajana Paul Weitz onnistui American Pie ja Poika -leffoissaan paremmin, mutta sai silti tästäkin aikaan kutakuinkin katsottavan leffan.
Elokuva sopii kertakatsomiseen mainiosti, jos muuta ei vuokraamon hyllyltä löydy. Juoni ei ole niin ennalta arvattava, että pätkä pitäisi jättää kesken, vitseihin ei ole panostettu merkittävästi, mutta muutamassa paikassa leffa saa jopa katsojan hörähtämäänkin. Mutta ennen kaikkea leffan saa katsomaan sen kaksi pilantekokohdetta, nimittäin Idols-formatti, jolle siinä suoranaisesti irvaillaan, sekä presidentti, jota siinä selvästi kritisoidaan. Mukaan on saatu jopa ujutettua pari poliittistakin vaikutinta.
nimimerkki: Quinn
