Olisi tahattoman ilkeämielistä väittää, että Jan De Bontin The Haunting kuuluisi surkeimpiin uudelleenfilmatisointeihin. Näkemättä tai ainakaan muistamatta pätkääkään aiheen alkuperäisversiosta (1963) voi tätä leffaa pitää jopa nykykauhun parhaimmistona.
Ja synopsiksentynkää… Eleanor (Taylor) kärsii äitinsä poismenon jälkeen unettomuudesta. Onnekkaan sattuman kautta tämä hissukkamainen neitokainen pääsee mukaan unettomuustutkimukseen, jota johtaa leppoisa setä nimeltä tohtori Marrow (Neeson). Tohtori kokoaa unettomien joukon Hill Houseen, massiiviseen taloon, jonka pelkkään sisääntulohalliin voisi majoittaa ainakin kymmenen perhettä. Aluksi poppoo tyytyy lähinnä henkäilemään ihastuksesta talon barokkisuuden edessä, mutta talon kalmaisen historian paljastuessa kaikki tietysti muuttuu.
Vaikka elokuvan nimi viittaa Hill Housen olevan yksi sen henkilöistä, on tarinan painotus sikäli onnistunut, ettei rakennus ohita ihmishenkilöitä missään vaiheessa. Henkilökemiat tuntuvat toimivan. Zeta-Jones piirtää hahmostaan kauhuleffaan sopiva karikatyyrin, Liam Neeson heittää kehiin tavallisimmat tutkijaproffakliseensä ja Owen Wilson näyttää ihan kiitettävästi siltä, että hänellä olisi leffassa paljonkin tekemistä, vaikkei sitä itse asiassa olekaan. Pääpelkääjän paikkaa pitävä vähäeleinen Lili Taylor onnistuu roolissaan mainiosti. Harmi, että kyseessä on pelkkää nykytehosteistettua B-kauhua. De Bont leikkii kuitenkin kivasti hallusinaatioilla, todella ja unella, joten tätä kautta elokuva saa hiukan ”järkeä” mukaansa ja sillä mielellä sitä onkin mukava tiirailla. Pelottamaan The Haunting ei kuitenkaan pysty.
