Quentin Tarantino suunnitteli kostoelokuvaa jo filmatessaan Pulp Fictionia. Kahvipöytäkeskusteluissa oli mukana Uma Thurman ja prokkis jäi itämään. Muutamia vuosia myöhemmin Tarantinon visto pää oli tuottanut tarinan Kill Bill, jossa raskaana olevan naisen pettää tappamiseen kyllästetty kolleegajoukko.
Vielä sattui matkalle yksi viivästys. Juuri kun ideaa piti alkaa siirtämään filmille, Uma Thurmanilla oli kyyti päällä. Tarantino harkitsi Uman paikkaamista toisella näyttelijällä, mutta päätti kuitenkin odottaa että Uma pääsee telakalta ja pikku-Thurman näkee päivän valon.
Nyt pitkällisen odotuksen jälkeen pätkä on valmis. Ehkä viivästykset jalostivat leffaa, sillä huippukamasta on kyse. Tekijänsä näköinen leffa on siis puhtaasti väkivallan varaan laskeva elokuva, ja Tarantino väistää tyylikkäästi sensorit vetämällä homman överiksi splatterin puolelle. Ja osa leffasta on kaiken lisäksi toteutettu animena. Näin katsojalle tehdään selväksi, että mihinkään näkemään ei kannata suhtautua täydellä vakavuudella.
Tarinana Kill Bill -ykkönen ei ole kummallinen, mutta lihaa luiden päälle on saatu erikoisilla Tarantino-vedoilla. Välillä sijaa saa aivan käsittämätön sivujuonne (miekan tekijän ja apulaisen keskustelu jne.) ja välillä hypätään musta-valkoleffan puolelle. Oikeestaan eri virityksiin ja eri leffatyylisuunnista omaksuttuihin juttuihin ei tarvitse kiinnittää huomoita. Kun kyseessä on Tarantino, niin on turha viisastella analyyseillä. Parasta on kun jättää ennakkoasenteet narikkaan ja koittaa selviytyä leffan läpi sekoittamatta omaa kuulaansa ihan täydellisesti.
Kakkososa filmattiin Matrixista tutulla tavalla samaan syssyyn. Itse en hirveästi innostu moisesta tekotavasta, koska leffojen itsenäisyys kärsii tästä pitkällä tähtäimellä. Mutta jätetään nyt kuitenkin onnistumisen optio Taralle.
