Eläkkeelle jäänyt konna Gal Dove (Winstone) paistattelee päivää omalla haciendallaan Espanjan auringon alla keksien adjektiiveja omasta hyvinvoinnistaan ja ottaen lunkisti kuin uitto-tukki samalla kun score-musiikkina kuullaan The Stranglersiä. Mies on kuitenkin lähellä päästä hengestään kun jumalaton kivenjärkäle lähtee vierimään läheiseltä kukkulalta ja lentää suoraan tämän uima-altaaseen tehden sen pohjaan jumalattoman reiän. Eikä sen päivän alamäki lopu tuohon vastoinkäymiseen. Ihan kuin kivenjärkäle olisi toiminut ennusmerkkinä huonoille uutisille, illalla Gal saa tietää, että hänen vanha konnatuttavansa, Don Logan (Kingsley), on tulossa käymään bisnesehdotus mukanaan. Gal on kuitenkin jo tehnyt päätöksensä eikä aio enää suostua minkään maailman gangsterihommiin, mutta tietää Donin olevan vähintäänkin yhtä itsepäinen kuin hän itse.
Myönnettäköön, että aloitin elokuvan katsomisen suht. pessimistisellä asenteella, sillä en ollut kuullut tästä sanottavan mitään hyvää. Viimeisimpänä Apu-lehden puolentoista tähden murskatuomio sai allekirjoittaneen odottamaan jotain kerran katsottavaa rikosleffaa höystettynä erinäisillä MTV-sukupolven tekniikka-kikkailuilla. Mutta kuinka ollakaan, sain yllättyä positiivisesti yleisen mielipiteen osoittautuessa vääräksi.
Musiikkivideoitakin tehtaillut Glazer on työstänyt esikoisestaan rauhallisesti etenevän, ajoittain tragikoomisen rikosdraaman, ja terästänyt sitä vielä kieltämättä omintakeisella, mutta siltikin musiikkivideoista vaikutteita imeneellä, visuaalisella tyylillään. Onneksi visuaalinen tykitys, joka on auttamatta se heikoin lenkki, ei kuitenkaan näyttele pääosaa leffassa, vaan tilaa annetaan tarinankuljetukselle, ja etenkin mehukkaalle dialogille, josta on jo nykyään muodostunut yksi rikoselokuvan kulmakivistä.
Myös näyttelijöiden ohjauksessa Glazer on onnistunut varsin mallikkaasti. Ray Winstone ja Ben Kingsley vetävät kumpainenkin perin tuimasanaiset roolit brittigangstereina, varsinkin kun allekirjoittanut on nähnyt Kingsleyn viimeksi Gandhina, niin miehen kova kiroilu pääsi yllättämään perin pohjaisesti. Hauskaa oli myös huomata, että Ian ”Lovejoy” McShane on vielä kuvioissa mukana. Tämäkin on perin vakuuttava sivuroolissaan.
Leffassa ei periaatteessa siis mitään vikaa, mutta tunnelma ja käsikirjoitus kuitenkin tekevät sen, että sen pakostakin mieltää omassa pääkopassaan ns. pienten elokuvien joukkoon. Ja kun elokuvan teematkaan eivät ole mitään maata järisyttäviä, ja kaikki on tavallaan tullut koettua jo monta kertaa ennenkin, niin ei se voi millään yltää täysiin pisteisiin. Mutta tällaisiakin tarvitaan, ja tämän katsoo aina tasaisin väliajoin, jo pelkästän erilaisuutensa vuoksi.
nimimerkki: Sappy
