Täplikkään Suden (Jorge Rivero) johtamat cheyennet hyökkäävät saattueen kimppuun. Honus (Peter Strauss) ja cheyennejen panttivankina kaksi vuotta ollut Cresta (Candice Bergen) ovat ainoat eloonjääneet. Näiden on suunnattava karun tasangon halki Fort Reunioniin. Matka avaa silmiä vähemmän kauniisiin asioihin. Kiero Cumber (Donald Pleasence) on tarinassa vähemmän ilkeää päätä ja eversti Iverson (John Anderson) on ilkeämmästä päästä.
Periamerikkalaisin genre on juuri western, eli suomeksi länkkäri. Tämä hyvin tiukkarajainen genre toimii feodaalisessa Japanissa ja modernissa Suomessa. Kuitenkin 1960-luvun aikana yuropilaiset genrefanit alkoivat tehdä omia näkemyksiä kyseisestä genrestä ja tuikkasivat näivettyvään myyttimaisemaan uutta energiaa, jota myös amerikkalaiset itse alkoivat hyödyntää. Ralph Nelson ohjaili John Gayn (hassu nimi) sovitusta Theodore V. Olsenin romaanista. Hyvin nopeasti tulee ilmi, että hurjan suomennetun nimen omaava leffa kaataa benziiniä klassisen westernin hautarovioon. Se tarkoittaa perinteisten genreroolien viskaamista lihamyllyyn raakana. Siellä syntyvä mössö tarjoillaan rankan väkivallan maustamana. Intiaanitkaan eivät ole monotoninen juonielementti, vaan rikkonainen ihmisryhmä.
Candice Bergen loikkaa jo alkukohtauksessa leffan päteväksi, vähemmän elegantin sanavaraston soveltajaksi ja yleisesti osaavaksi toiminnan ihmiseksi. Peter Strauss on yhtä genreä rikkovasti osaamaton ja peloissaan ja tämän yritykset olla karski sotilas ovat vähemmän vakuuttavia. Donald Pleasence on opportunistinen näljäke ja John Anderson tuo elokuvaan ylimielisen raivon ajaman hirviön, joka ei myöskään ole pelkuri. Se vain vahvistaa tylyä vaikutelmaa. Jorge Rivero pääasiallisena cheyennejen edustajana antaa itsestään kuvan “jalona villinä” ja tämä pieni idealismin kipinä tietysti sammuu leffan tylyyn sävyn. Roolit eivät elokuvan rajallinen kerronta-aika huomioiden ole kovinkaan mutkikkaita, mutta tarinan tarpeisiin ne ovat täysin riittävät.
Kokonaisuus on kaunistelemattoman tyly länkkäri. Se antaa hyvin tarpeellisen ja kitkerän muistutuksen genren historiallisesta yhteydestä. Ohjaaja on lyönyt mukaan hyvin raakaa symboliikkaa väkivallan räjähtäessä valkokankaalle. Viihdearvo on varsin matala, mutta elokuvallinen voima ja länkkärigenren tarvitsema uudelleenarviointi antavat leffalle arvokkuutta. Ralph Nelsonin anti länkkärigenren kaanoniin on vipulukkoisen luoti mahaan, mutta pieninä annoksina se tekee hyvää.
