Tämä tarina on tosi. Monesti se menee niin, että lastenelokuvaa katsomaan menevä ammattilaiskriitikko ottaa mukaansa joko oman tai sukulaiskersan. Sitten tämä kriitikko skriivaa tapauksesta tekstin, jossa hän kertoo, tykkäsikö mukula leffasta vai ei. Jos ipana piti ja hän ei, hän painottaa muksun mielipidettä. Noh, ammattilaisia tässä ei olla, eikä leffakaan ole mikään My Little Pony 6, mutta testikatsojaa päätin silti käyttää. Hellboyta katsoi (teksteittä) kanssani 75-vuotias kuulorajoitteinen ja englantia taitamaton seniori, joka nuorempana tykkäsi nyrkkeilyleffoista ja katsoo nykyisin kaikkein mieluisimmin Wanhoja kotimaisia (ei mitään Jarvaa, vaan mm. Vaalaa, Lainetta ja Lohikoskea).
Hellboy on hyvin simppeli elokuva (tekstityksettäkin sen siis ymmärtää). Natsit mokaavat erään projektinsa, jonka sivutuotteena meidän maailmaamme pöllähtää paloautonpunainen pikkudemoni. Demoni päätyy hyvisten käsiin, saa nimekseen Hellboy ja kun vuodet kuluvat ja se kasvaa, siitä tulee hyvän puolustaja. Koekatsojani totesi tästä: ”Kyllä on mielikuvituksellista.”
Elokuvassa Hellboyn (Ron Perlman) ja meidän maailmamme vihollinen on se, mitä natsien projektista on jäänyt jäljelle. On Rasputinia ja epäinhimillistä saksalaista tappokonetta, joita vastaan Hellboy käy mm. kiduskaulaisen Abe-heebon (Doug Jones/ David Hyde Pierce) ja kauniin, mutta suutahtaessaan perin tulisen Lizin (Selma Blair) kanssa. Toimintaa riittää.
Leffan paras puoli on yksinkertaisuus. Sitä voi katsoa tehosteiden, upean maskeerauksen ja nasevien heittojen ansiosta ainakin hiukan yli puolenvälin (näin teki koekatsojani). Yksinkertaisuus on myös leffan huonoin puoli. Kun silmäkarkkia on syöty tarpeeksi ja loppuratkaisun suunta on kuitenkin ollut selvillä jo pitemmän aikaa, ei punanyrkin seikkailuja jaksa pitempään töllätä.
Itse tykkäsin Hellboyn vahvasta naishahmosta ja veitsillä taiteilevan natsimonsterin esittämistavasta kaiken edellä mainitun lisäksi. Casting on osunut kohdalleen ja ohjaaja del Toro mitä ilmeisimmin tekee kunniaa Hellboyn sarjakuvaversiolle. Yleisesti ottaen on virkistävää nähdä elokuva supervoimia omaavasta hahmosta, joka on jotakin muuta kuin pari- tai kolmekymppinen kauniskasvo. Katson tämän taatusti uudestaankin, mutta ilman koeyleisöä.
